Ykkösaamun kolumni

Roope Mokka: Pian autoja ei enää ole

  • 5 min
  • toistaiseksi

Tulevaisuudentutkija Roope Mokka pohtii autojen kohtaloa, ja mitä se tarkoittaa.

- - - - -

Autoista on tulossa seuraavien vuosikymmenten aikana samanlainen kulkuväline kuin hevoset
ovat nykyään. Se mitä auton häviäminen tarkalleen ottaen tarkoittaa, on vaikea ennakoida.
Vertaus hevoseen on toki hieman ontuva. Todellisuudessa olemme samanlaisessa tilanteessa kuin
New Yorkissa oltiin 1800-luvulla. Kaupunki oli keskittynyt Manhattan-niemen kärkeen, niillä
paikkeilla, jossa on nyt Wall Streetiksi kutsuttu alue, jolla pankit ennen sijaitsivat.
Oli kova tarve laajentaa kaupunkia, mutta viranomaiset jarruttivat kehitystä. Syynä oli huoli
hevosenlannasta. Jos niemen väkiluvun nimittäin annettaisiin kasvaa vielä huomattavasti, hukkuisi
se hevosen kiinteisiin päästöihin.
Samaan aikaan jossain marginaalissa oli meneillään teknologinen vallankumous. Polttomoottori oli
liitetty vaunuihin, eli auto oli keksitty. Autoja kutsuttiinkin pitkään hevosettomiksi vaunuiksi, jotka
levisivät myöhemmin marginaalista lähes kaikkien käyttöön.
Olemme nyt tässä samassa tilanteessa. Autojen määrä, niiden viemä tila ja niiden päästöt eivät
enää mahdu maailmaan. Samaan aikaan jälleen marginaalissa kehitellään uusia keksintöjä.
Puhutaan sähköautoista, itseään ajavista autoista, liikkumisesta palveluna, puhutaan auton
jakamispalveluista ja puhutaanpa edelleen jopa lentävistä autoista.
Auton ehdoton valtti on sen joustavuus. Samalla välineellä voi kulkea yksi ihminen tai viisi ihmistä.
Tästä joustavuudesta syntyy hirveä määrä hukkakapasiteettia. Tuhannen kilon teräsmassa
kuljettaakin keskimäärin 1.3 ihmistä ja hänen lompakkoaan, töihin ja harrastuksiin.
Autot muuttuvat kovaa vauhtia sähkökäyttöisiksi. Mikäli mineraalit riittävät akkuihin, on ihan
turvallista odottaa autokannan olevan pääosin sähköinen seuraavassa kahden-kolmen kymmenen
vuoden kuluessa.
Lisäksi autoihin tulee prosessointitehoa, antureita ja robotiikkaa. Ne voivat toimia ilman ihmisen
jatkuvaa ohjausta. Jo nyt autot ajavat rajattuja reittejä ja parkkeeraavat paremmin kuin ihmiset.
Kohta ihmisten ei anneta ajaa autoja liikojen riskien takia. Ihminen on aina heikoin lenkki.
Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että edessämme on uudenlainen väline, joka voi tuottaa saman
joustavan kyydin huomattavasti tehokkaammin. Voit esimerkiksi lähteä kauppaan yhtä ihmistä
kuljettamaan suunnitellulla "autolla", joka voi pääväylällä liittyä osaksi isompaa
"joukkoliikennevälinettä" ja palatessasi ostoksilta saat sopivan kyydin käyttöösi.
Auto on jo nyt epäkäytännöllinen. Autosta on pidettävä huolta, pestä, katsastaa, ostaa,
parkkeerata ja vakuuttaa. Tämän lisäksi tulevaisuuden liikenneväline tulee tarjoamaan parempaa
palvelua. Ensinnäkin se vapauttaa ajamiseen käytetyn ajan esimerkiksi lasten kanssa leikkimiseen,
työn tekoon tai rakasteluun.
Tutkimusten mukaan suurin osa meistä kärsii ajamisesta, erityisen onnettomia olemme
työmatkoilla. Ajamiseen menevään ajan kustannus on kansantaloudellisesti mittava. Pelkästään
auto-onnettomuudet maksavat 3% globaalista bruttokansantuotteesta.
Lisäksi autot ovat kalliita. Niistä maksetaan vaikka niitä ei käytettäisi ja niiden käyttäminenkin
maksaa. Siksi on aivan selvä, että liikenneväline, joka tarpeen mukaan kuskaa sinua, on
tehokkaampi eli halvempi vaihtoehto. Kenties se on jopa ilmainen kuten suuri osa nykyajan
verkkopalveluista.
Entäs status? Suuret autot merkitsevät niihin liittyvistä vitseistä huolimatta useille meistä korkeaa
statusta. Voisiko tämä estää uuden teknologian leviämistä? Kyllä. Nyt tosin näyttää siltä, että
uusien teknologioiden ja korkean statuksen suhde on voimakkaampi kuin ison auton ja korkean
statuksen. Tavalliselta autolta näyttävä Tesla on arvokkaampi kuin bensakäyttöinen loistoauto.
Palataan vielä vuosisadan vaihteen New Yorkiin. 1900-luvun alun kaupungit olivat surkeita
paikkoja asua. tehtaiden, kaivosten, konttorien, virastojen ja kulttuurilaitosten lähelle piti ahtautua
ennennäkemätön määrä ihmisiä. Ilman laatu oli hirveä, asumistiheys suunnaton ja ihmisten väliset
ristiriidat suuria.
Auto muutti tämän. 1945-New Yorkin maailman näyttelyssä esiteltiin näkymä uudenlaisesta
kaupungista. Kaupungin eri toiminnot oli jaettu osiin ja levitelty ympäriinsä. Oli teollisuusalue,
kulttuurikeskus, ostoskeskus, asuinalue ja niin edelleen. Nämä alueet erotti toisistaan teiden
verkosto, jota pitkin kulkevat autot jälleen yhdisti ne toisiinsa. Niinpä auto loi kaupungit,
omakotitalot, teollisuusalueet, työmatkat ja mökkikulttuurin.
Nyt suuri kysymys on mitä edessämme oleva uusi kulkuväline, autoton auto tuo mukanaan?

Lähetykset

  • ma 25.6.2018 7.30 • Yle Areena

Jaksot

  • Nuoret jotka eivät äänestä ovat sekä ongelma, että sen oire, pohtii elokuvaohjaaja Selma Vilhunen kolumnissaan.

  • Sosiaalinen media on juuri sellainen, millaiseksi me ihmiset sen teemme, pohtii Saara Särmä kolumnissaan.

  • Rakkauteen ladataan keskenään ristiriitaisia odotuksia kuten elämään yleensäkin, mutta vastaavatko rakkautta koskevat myytit todellisuutta, joka ilmenee usein vain pettymyksinä, kysyy Janne Saarikivi kolumnissaan.

  • Miksi meillä pitäisi olla enää duunareiden, porvareiden ja maanviljelijöiden isot puolueet, kun kansa ei enää jakaudu näin? Jakolinjat ovat nyt ihan muualla, sanoo Reetta Räty kolumnissaan.

  • Tähyämme vaalienjälkeiseen arkeen. Suomen velkaantuminen jatkuu edelleen päinvastaisista puheista huolimatta, sanoo Erkki Virtanen kolumnissaan.

  • Joukko suomalaisia firmoja käyttää härskisti hyväkseen silpputyöntekijöiden ja työttömien ahdinkoa. Miten tämä on mahdollista, kysyy Asta Leppä kolumnissaan.

  • Kuunatseihin ja liskomiehiin uskominen on lohdullinen fantasia, vaikka salaliittoteoriat kuulostavat synkiltä ja järjettömiltä, sanoo Tuukka Tervonen kolumnissaan.

  • Mitä olisi tapahtunut, jos Matti Nykäsen menestyksen olisi saavuttanut nainen? Urheilusaavutuksia olisi kunnioitettu, mutta sekoilun kanssa olisi ollut toisin, sanoo urheiluun perehtynyt mediatutkija Sami Kolamo kolumnissaan.
    Kuvitellaanpa tilanne, jossa Matti Nykäsen urheilusaavutukset olisikin tehnyt naisurheilija, vaikkapa Maija Nykänen.

    Tätä kuvitteellista naisnykästä voi tarkastella tähteyden, julkisuushenkilöyden ja sankaruuden kautta. Näin urheilija näyttäytyy osana yhteisöään, joka puhetavoillaan tuottaa sekä naurunalaisia että ylevöitettyjä (media)karikatyyreja, eräänlaisia pilakuvia. Samalla yhteisö paljastaa sukupuolitettuja arvoasetelmiaan. Niitä on urheilussa todella paljon.

    Tähtenä tuikkiminen ei ole mahdollista ilman laajaa medianäkyvyyttä. ”Meidän Matti” kokosi ihmisiä kuin noiduttuna töllöttimen ääreen silloin, kun kanavapujottelu rajoittui kolmeen ”keppiin”. Samoihin aikoihin tv-ruuduissa urheilukansan sydämiin itsensä lykki Marja-Liisa Haemaelaeinen.

    Urheilijan olympiavoittoja arvostetaan sukupuoleen katsomatta. ”Meidän Marja-Liisan” hiihtoa tosin kuvailtiin usein miehisin kielikuvin niin, että hänet ajoittain koettiin ”liian miehiseksi”. Hän antoi kaikkensa ja eteni räkä poskella jopa ronskimmin kuin miehet konsanaan. Lisäksi miesurheilijat saivat 1980-luvulla – ja saavat edelleen – määrällisesti naisurheilijoita enemmän medianäkyvyyttä. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi.

    Nais- ja miesurheiijoita kohdellaan eri tavoin julkkiksina, etenkin jos tähän median tuottamaan hahmoon yhdistyy sekoilemista. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi, joka Peter Pan -myytin mukaisesti ei ole suostunut aikuistumaan. Hänen toimintansa biologisoidaan.

    Hän ei voi vastustaa testosteronierityksensä käytösvaikutuksia ja keskittymishäiriögeenin vuoksi hän sortuu perheväkivaltaan. Naisurheilijaa saatettaisiin vastaavanlaisessa tilanteessa kutsua hysteeriseksi ja tasapainottomaksi ihmistaimeksi, joka ei kykene hallitsemaan tunteitaan. Tai hysteeriseksi naisurheilijan käyttäytyminen usein ainakin urheilukentällä tulkitaan silloin kun hän on suorapuheisesti ja kiukkuisesti välittänyt mielipiteensä vaikkapa tuomarille. Moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa.

    Maija Nykäsen tolkutonta juhlimista ei olisi katsottu mediassa hyvällä – etenkään raskausaikana, jos sellainen tilanne olisi ylipäätään syntynyt. Myöskään lähipubissa istumista ja ohran jyvät silmissä suoritettuja strippauskeikkoja ei olisi suvaittu silloin, kun äidin olisi pitänyt olla kotona hoivatouhuissa.

    Television keskusteluohjelmissa ja lehtien palstoilla moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa. Lastensuojeluviranomaiset olisivat luultavasti puuttuneet ”Äitee” Nykäsen sekoilemiseen.

    Maija Nykänen ei olisi ollut ”turha julkkis”. Hänessä olisi ollut kulttuuria tuottavaa voimaa, josta myös lehdet olisivat taloudellisesti hyötyneet. Naisnykäsen toiminnan rajat tosin olisivat olleet kapeat. Hänestä ei olisi tehty juttuja kuin liukuhihnalta. Hänet olisi tietyin osin jopa vaiennettu.

    Maija Nykäsen kanssa ei olisi naurettu niin auvoisasti kuin Matin kanssa. Naisnykänen olisi luokiteltu ”roskasakkiin” ilman ironis-empaattisia sävyjä. Hänen koomisuutensa ei olisi ollut joustavaa ja mukaan kutsuvaa vaan jäykkää ja aseista riisuvaa. Maijan mediakarikatyyri ei olisi toiminut alibina sovinnaisen keskiluokan pikkujoulusekoilulle. Maijaa ei oltaisi monistettu t-paitoihin ja elokuviin retrohenkisellä otteella. Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän.

    Maija olisi luonnetyyppinä jähmettynyt kehykseksi, johon ei olisi ollut vaivatonta astua ilman häpeän ja (itse)inhon tunteita. Alkoholisoituneen Maijan ulkonäön rapistumista oltaisiin kauhisteltu kahvipöytäkeskusteluissa, joiden tulkinnoissa hänen oltaisiin katsottu menettäneen huippu-urheilijalle tyypillisen katseita puoleensa vetävän kovan kropan hehkun.

    Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän. Henkilösäteilyssä on kansallisen tunneilmapiirin hohtoa, sillä ihaileminen on alun perin syntynyt kansallisesti merkittävänä pidetyn voiton kautta. Näitä merkittäväksi määriteltyjä voittoja on siunautunut naisille huomattavasti vähemmän kuin miehille, ainakin jos historiikeissa kerrottua urheilun ”hyvää tarinaa” on uskomista.

    Urheilusankarin kuoleman jälkeiset reaktiot kertovat siitä, millaiset tunteet virtaavat ”kansan syvissä riveissä” ja miten tunteet tarttuvat erilaisiin urheilijatyyppeihin. Tässä yhteydessä on usein puhuttu kunnian palautuksesta, kun yhteisö, jota myös yleisöksi voi kutsua, muistelee sankarinsa suurtekoja.

    Nykyisessä tositeeveekulttuurissa, jossa tavikset ja julkkikset kilpaa paljastavat yksityisiä asioitaan, kyse ei ole kuitenkaan vain urheilijan ylevöittämisestä uudelleen vaan yhtä lailla yleisön sielunpuhdistusrituaalista.

    Kanssasurijat (jotka vielä hetki sitten olivat kanssanaurajia) herkeämättä peukuttavat ja hymiöilevät toinen toisilleen somenäyttämöillään. Verkkoalustat toimivat rippituoleina, joissa yleisöt ovat ottaneet esiintyjän roolin. Näissä ihmisten omien tunteiden tunnustusperformansseissa, joissa kerrotaan minun tunnesuhteestani edesmenneeseen urheilutähteen ja mediakarikatyyriin, naisnykänenkin olisi saanut tavanomaista lempeämmän ja säälillisemmän kommentointiketjun. Valtiollisia hautajaisia hänelle ei surmin suinkaan kukaan olisi kehdannut ehdottaa. Siitä vasta mediakohu olisi syntynyt.

    Kirjoittaja on urheiluun perehtynyt mediatutkija ja aineenopettaja. Hän seurasi junnuna Sarajevon ja Calgaryn talviolympialaisia yhtä innostuneesti kuin muutkin naapuruston urheiluhullut.

  • Tutkijat ovat ajattelun ammattilaisia. Siksi heidän on näyttävä rohkeammin julkisuudessa kertomassa mitä kriittinen ajattelu on, sanoo Kari Enqvist kolumnissaan.

  • Rakkaussuhde työhön alkaa usein hyvin, mutta se saattaa ajan myötä muuttua kummalliseksi ja ahdistavaksi, sanoo tutkija Mona Mannevuo kolumnissaan.

  • Isot puolueet voisivat oppia jotain pieniltä puolueilta sanoo politiikan toimittaja Robert Sundman blogissaan.

  • Vinoutuneet käsitykset hoitotyöstä ovat johtaneet siihen, etteivät poliitikot kykene tekemään viisaita päätöksiä, joissa näkyisivät hoitotyön todellinen arvo, sanoo Jani Halme kolumnissaan.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä