Ykkösaamun kolumni

Hannu Reime: "Tätä kirjaa ei tultaisi julkaisemaan Neuvostoliitossa ainakaan kahteensataan vuoteen"

  • 6 min
  • toistaiseksi

Puna-armeijan sotareportterina toisessa maailmansodassa toiminut Vasili Grossman kirjoitti romaanin, jota pidetään Tolstoin Sodan ja rauhan veroisena mestariteoksena. Kolumnisti Hannu Reime on juuri lukenut kirjan ja kertoo sen herättämistä ajatuksista.

----

Silmiini sattui loppukeväällä uutinen siitä, että Pietarin Pieni draamateatteri esitti toukokuussa vierailunäytöksenä Lontoossa näyttämösovituksen Vasili Grossmanin romaanista Elämä ja kohtalo. Tieto näytelmästä tuli itselleni mutkan kautta ja pitkällä viipeellä, sillä esitys oli saanut ensi iltansa Pietarissa 11 vuotta sitten draamateatterin kantaviin voimiin kuuluvan Lev Dodinin ohjaamana, ja sitä on sen jälkeen esitetty usein. Mieleeni muistui samalla, että olin kauan sitten ostanut Grossmanin romaanin, mutta syystä tai toisesta kirja oli jäänyt lukematta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joten tartuin teokseen ja luin sen kesän alussa.

Lukukokemus oli vavahduttava. Elämä ja kohtalo kuvaa yli 800 sivullaan mahtavan freskon tavoin Euroopan historian synkimpiä vaiheita 1900-luvulla. Teoksen keskeinen tapahtuma on Stalingradin taistelu Neuvostoliittoon tunkeutuneen Natsi-Saksan armeijan ja Puna-armeijan välillä. Klassisen venäläisen romaaniperinteen mukaisesti kirjassa on paljon henkilöitä, joiden kohtalot sivuavat toisiaan läheltä ja kaukaa.

Elämän ja kohtalon tapahtumat ajoittuvat vuosiin 19421943. Kirjoittaessaan niistä konstailemattomalla proosallaan Grossman piirtää lukijan mieleen realistisen kuvan Volgan varrella sijaitsevasta, pommien raastamasta Stalingradista, mutta myös monista muista paikoista noina vuosina: Moskovasta, Kazanista, Kuibyševista, Kalmukian arosta, Hitlerin tuhoamisleireistä kaasukammioineen ja Stalinin pakkotyöleirien todellisuudesta napapiirin pohjoispuolen talvessa.

Vasili Grossman toimi toisen maailmansodan aikana Puna-armeijan lehden Krasnaja Zvezdan rintamakirjeenvaihtajana Stalingradissa ja monilla muilla sotatoimialueilla. Hän oli todistamassa muun muassa Kurskin panssaritaistelua, Treblinkan tuhoamisleirin vapauttamista ja lopulta myös Berliinin antautumista. Grossmanin teosta on kutsuttu 1900-luvun Sodaksi ja rauhaksi, ja paljon yhteistä sillä onkin Tolstoin klassikon kanssa. Erona on se, että Grossman itse oli todistamassa tapahtumia, joista hän rakentaa kertomuksensa, kun taas Tolstoi ei ollut vielä syntynytkään Napoleonin sotien aikana.

Grossman kirjoitti Elämän ja kohtalon 1950-luvun lopulla ja uskoi, että se julkaistaisiin silloin vallinneen poliittisen suojasään ilmapiirissä, kun Stalinin rikokset oli virallisesti tuomittu. Toisin kuitenkin kävi. Poliittinen poliisi KGB takavarikoi käsikirjoituksen, ja puolueen pääideologi Mihail Suslov sanoi, että kirjaa ei tultaisi julkaisemaan Neuvostoliitossa ainakaan kahteensataan vuoteen. Suslovin mukaan Elämä ja kohtalo on Neuvostoliitolle vieläkin vahingollisempi kuin Boris Pasternakin Tohtori Živago, jonka käsikirjoituksen italialaiset kommunistit olivat salakuljettaneet Länteen. Vasili Grossman kuoli syöpään vuonna 1964 eikä koskaan tullut tietämään romaaninsa lopullista kohtaloa.

Maailmankirjallisuudelle ja ihmiskunnan yhteiselle kulttuurille onneksi Grossman oli piilottanut kaksi kopiota kirjansa käsikirjoituksesta. Akateemikko Andrei Saharov auttoi kopioimaan tekstin mikrofilmille, joka onnistuttiin salakuljettamaan ulkomaille. Elämä ja kohtalo julkaistiin vuonna 1980 venäjäksi ja pian muillakin kielillä. Suomeksi kirja ilmestyi Esa Adrianin kääntämänä neljä vuotta myöhemmin. Mihail Suslov osoittautui huonoksi ennustajaksi: Elämä ja kohtalo julkaistiin kuin julkaistiinkin Neuvostoliitossa, mutta vasta vuonna 1988 Mihail Gorbatšovin avoimuuspolitiikan aikana. Neuvostoliitolla itsellään ei silloin ollut enää montakaan elinvuotta jäljellä.

Kuten historiallisissa romaaneissa tapana on, myös Vasili Grossmanin mestariteoksessa vilahtaa kuvitteellisten henkilöiden lisäksi todellisia historian hahmoja: Stalin ja Hitler. Sotilailla on tietenkin tärkeä osa kirjan henkilökokoelmassa, mutta keskeinen tarina on rakennettu siviilimiehen, tiedeakatemiassa työskentelevän ydinfyysikon Viktor Shtrumin ja tämän perheen ympärille. Shtrumissa on piirteitä kirjailijasta itsestään alkaen molempien juutalaisesta syntyperästä. Grossman oli koulutukseltaan kemian insinööri, ja hän tunsi suurta mielenkiintoa luonnontieteisiin, jotka muodostivat pienen, ainakin jonkinasteisen ajatuksen vapauden saarekkeen totalitaarisessa valtiossa.

Elämän ja kohtalon mieleenpainuvimpia kohtauksia onkin sodan ja leirien kauhujen šokeeraavien kuvausten lisäksi puhelinsoitto, jonka Viktor Shtrum saa eräänä iltana Stalinilta suoraan kotiinsa. Tutkija on joutunut kateellisten kollegojensa ja esimiestensä silmätikuksi: hänen työtään on alettu vieroksua "talmudilaisena fysiikkana", joka on ristiriidassa Engelsin ja Leninin kirjoitusten konkreettisen materialismin kanssa. Shtrum odottaa pelolla sitä hetkeä, jolloin hänet tultaisiin pidättämään. Mutta mitä onkaan Stalinilla sanottavanaan vapisevin käsin puhelinta pitävälle tutkijalle: toveri Shtrum, teette mielenkiintoista ja tärkeää työtä. Onko teillä kaikki, mitä tarvitsette? Generalissimus Stalin oli ymmärtänyt tai hänelle oli kerrottu, että "talmudilaisen fysiikan" abstraktioilla on yhteys, ei vähempään kuin atomipommiin.

Elämä ja kohtalo olisi hyvin kirjoitettu reportaasi, jos se tyytyisi kuvaamaan vain ulkoisia tapahtumia: toisen maailmansodan sekä natsismin ja stalinismin kauhuja. Suureksi kirjallisuudeksi romaanin nostaa sen hieno ja uskottava ihmiskuvaus. Kirjan henkilöt eivät ole läpikotaisin pahoja, mutta eivät myöskään pyhimyksiä lukuun ottamatta ehkä muutamaa poikkeusta kumpaankin suuntaa.

Elämää ja kohtaloa lukiessa tuli mieleen Marxin ajatus, että joskus historia toistaa tragedian farssina. Ne hahmot, jotka nykyisin täyttävät suurpoliittisen teatterin näyttämön ja joista kaksi tunnetuinta tapaa toisensa muutaman päivän kuluttua Helsingissä, ovat aika farssimaisia, jos heitä vertaa niihin, jotka johtivat Vasili Grossmanin kuvaamaa maailmaa.

Lähetykset

  • to 12.7.2018 7.30 • Yle Areena

Jaksot

  • Sosiaalinen media on juuri sellainen, millaiseksi me ihmiset sen teemme, pohtii Saara Särmä kolumnissaan.

  • Rakkauteen ladataan keskenään ristiriitaisia odotuksia kuten elämään yleensäkin, mutta vastaavatko rakkautta koskevat myytit todellisuutta, joka ilmenee usein vain pettymyksinä, kysyy Janne Saarikivi kolumnissaan.

  • Miksi meillä pitäisi olla enää duunareiden, porvareiden ja maanviljelijöiden isot puolueet, kun kansa ei enää jakaudu näin? Jakolinjat ovat nyt ihan muualla, sanoo Reetta Räty kolumnissaan.

  • Tähyämme vaalienjälkeiseen arkeen. Suomen velkaantuminen jatkuu edelleen päinvastaisista puheista huolimatta, sanoo Erkki Virtanen kolumnissaan.

  • Joukko suomalaisia firmoja käyttää härskisti hyväkseen silpputyöntekijöiden ja työttömien ahdinkoa. Miten tämä on mahdollista, kysyy Asta Leppä kolumnissaan.

  • Kuunatseihin ja liskomiehiin uskominen on lohdullinen fantasia, vaikka salaliittoteoriat kuulostavat synkiltä ja järjettömiltä, sanoo Tuukka Tervonen kolumnissaan.

  • Mitä olisi tapahtunut, jos Matti Nykäsen menestyksen olisi saavuttanut nainen? Urheilusaavutuksia olisi kunnioitettu, mutta sekoilun kanssa olisi ollut toisin, sanoo urheiluun perehtynyt mediatutkija Sami Kolamo kolumnissaan.
    Kuvitellaanpa tilanne, jossa Matti Nykäsen urheilusaavutukset olisikin tehnyt naisurheilija, vaikkapa Maija Nykänen.

    Tätä kuvitteellista naisnykästä voi tarkastella tähteyden, julkisuushenkilöyden ja sankaruuden kautta. Näin urheilija näyttäytyy osana yhteisöään, joka puhetavoillaan tuottaa sekä naurunalaisia että ylevöitettyjä (media)karikatyyreja, eräänlaisia pilakuvia. Samalla yhteisö paljastaa sukupuolitettuja arvoasetelmiaan. Niitä on urheilussa todella paljon.

    Tähtenä tuikkiminen ei ole mahdollista ilman laajaa medianäkyvyyttä. ”Meidän Matti” kokosi ihmisiä kuin noiduttuna töllöttimen ääreen silloin, kun kanavapujottelu rajoittui kolmeen ”keppiin”. Samoihin aikoihin tv-ruuduissa urheilukansan sydämiin itsensä lykki Marja-Liisa Haemaelaeinen.

    Urheilijan olympiavoittoja arvostetaan sukupuoleen katsomatta. ”Meidän Marja-Liisan” hiihtoa tosin kuvailtiin usein miehisin kielikuvin niin, että hänet ajoittain koettiin ”liian miehiseksi”. Hän antoi kaikkensa ja eteni räkä poskella jopa ronskimmin kuin miehet konsanaan. Lisäksi miesurheilijat saivat 1980-luvulla – ja saavat edelleen – määrällisesti naisurheilijoita enemmän medianäkyvyyttä. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi.

    Nais- ja miesurheiijoita kohdellaan eri tavoin julkkiksina, etenkin jos tähän median tuottamaan hahmoon yhdistyy sekoilemista. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi, joka Peter Pan -myytin mukaisesti ei ole suostunut aikuistumaan. Hänen toimintansa biologisoidaan.

    Hän ei voi vastustaa testosteronierityksensä käytösvaikutuksia ja keskittymishäiriögeenin vuoksi hän sortuu perheväkivaltaan. Naisurheilijaa saatettaisiin vastaavanlaisessa tilanteessa kutsua hysteeriseksi ja tasapainottomaksi ihmistaimeksi, joka ei kykene hallitsemaan tunteitaan. Tai hysteeriseksi naisurheilijan käyttäytyminen usein ainakin urheilukentällä tulkitaan silloin kun hän on suorapuheisesti ja kiukkuisesti välittänyt mielipiteensä vaikkapa tuomarille. Moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa.

    Maija Nykäsen tolkutonta juhlimista ei olisi katsottu mediassa hyvällä – etenkään raskausaikana, jos sellainen tilanne olisi ylipäätään syntynyt. Myöskään lähipubissa istumista ja ohran jyvät silmissä suoritettuja strippauskeikkoja ei olisi suvaittu silloin, kun äidin olisi pitänyt olla kotona hoivatouhuissa.

    Television keskusteluohjelmissa ja lehtien palstoilla moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa. Lastensuojeluviranomaiset olisivat luultavasti puuttuneet ”Äitee” Nykäsen sekoilemiseen.

    Maija Nykänen ei olisi ollut ”turha julkkis”. Hänessä olisi ollut kulttuuria tuottavaa voimaa, josta myös lehdet olisivat taloudellisesti hyötyneet. Naisnykäsen toiminnan rajat tosin olisivat olleet kapeat. Hänestä ei olisi tehty juttuja kuin liukuhihnalta. Hänet olisi tietyin osin jopa vaiennettu.

    Maija Nykäsen kanssa ei olisi naurettu niin auvoisasti kuin Matin kanssa. Naisnykänen olisi luokiteltu ”roskasakkiin” ilman ironis-empaattisia sävyjä. Hänen koomisuutensa ei olisi ollut joustavaa ja mukaan kutsuvaa vaan jäykkää ja aseista riisuvaa. Maijan mediakarikatyyri ei olisi toiminut alibina sovinnaisen keskiluokan pikkujoulusekoilulle. Maijaa ei oltaisi monistettu t-paitoihin ja elokuviin retrohenkisellä otteella. Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän.

    Maija olisi luonnetyyppinä jähmettynyt kehykseksi, johon ei olisi ollut vaivatonta astua ilman häpeän ja (itse)inhon tunteita. Alkoholisoituneen Maijan ulkonäön rapistumista oltaisiin kauhisteltu kahvipöytäkeskusteluissa, joiden tulkinnoissa hänen oltaisiin katsottu menettäneen huippu-urheilijalle tyypillisen katseita puoleensa vetävän kovan kropan hehkun.

    Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän. Henkilösäteilyssä on kansallisen tunneilmapiirin hohtoa, sillä ihaileminen on alun perin syntynyt kansallisesti merkittävänä pidetyn voiton kautta. Näitä merkittäväksi määriteltyjä voittoja on siunautunut naisille huomattavasti vähemmän kuin miehille, ainakin jos historiikeissa kerrottua urheilun ”hyvää tarinaa” on uskomista.

    Urheilusankarin kuoleman jälkeiset reaktiot kertovat siitä, millaiset tunteet virtaavat ”kansan syvissä riveissä” ja miten tunteet tarttuvat erilaisiin urheilijatyyppeihin. Tässä yhteydessä on usein puhuttu kunnian palautuksesta, kun yhteisö, jota myös yleisöksi voi kutsua, muistelee sankarinsa suurtekoja.

    Nykyisessä tositeeveekulttuurissa, jossa tavikset ja julkkikset kilpaa paljastavat yksityisiä asioitaan, kyse ei ole kuitenkaan vain urheilijan ylevöittämisestä uudelleen vaan yhtä lailla yleisön sielunpuhdistusrituaalista.

    Kanssasurijat (jotka vielä hetki sitten olivat kanssanaurajia) herkeämättä peukuttavat ja hymiöilevät toinen toisilleen somenäyttämöillään. Verkkoalustat toimivat rippituoleina, joissa yleisöt ovat ottaneet esiintyjän roolin. Näissä ihmisten omien tunteiden tunnustusperformansseissa, joissa kerrotaan minun tunnesuhteestani edesmenneeseen urheilutähteen ja mediakarikatyyriin, naisnykänenkin olisi saanut tavanomaista lempeämmän ja säälillisemmän kommentointiketjun. Valtiollisia hautajaisia hänelle ei surmin suinkaan kukaan olisi kehdannut ehdottaa. Siitä vasta mediakohu olisi syntynyt.

    Kirjoittaja on urheiluun perehtynyt mediatutkija ja aineenopettaja. Hän seurasi junnuna Sarajevon ja Calgaryn talviolympialaisia yhtä innostuneesti kuin muutkin naapuruston urheiluhullut.

  • Tutkijat ovat ajattelun ammattilaisia. Siksi heidän on näyttävä rohkeammin julkisuudessa kertomassa mitä kriittinen ajattelu on, sanoo Kari Enqvist kolumnissaan.

  • Rakkaussuhde työhön alkaa usein hyvin, mutta se saattaa ajan myötä muuttua kummalliseksi ja ahdistavaksi, sanoo tutkija Mona Mannevuo kolumnissaan.

  • Isot puolueet voisivat oppia jotain pieniltä puolueilta sanoo politiikan toimittaja Robert Sundman blogissaan.

  • Vinoutuneet käsitykset hoitotyöstä ovat johtaneet siihen, etteivät poliitikot kykene tekemään viisaita päätöksiä, joissa näkyisivät hoitotyön todellinen arvo, sanoo Jani Halme kolumnissaan.

  • Tarvittiin 400 000 ihmisten yhteistyötä, että ihminen pääsi kuuhun. Samaa yhteistyön ja virheistä oppimisen henkeä kaivattaisiin politiikkaan, pohtii aivotutkija Katri Saarikivi kolumnissaan.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä