Sari Valto

Onko itsemurha joskus sallittava?

  • 54 min
  • toistaiseksi

Vaikka kaikkea yritettäisiin ja miten paljon tahansa ihmistä autettaisiin, niin aina ei itsemurhaa voida estää. Tätä mieltä on eläkkeellä oleva lääkäri Ulla-Kaija Lammi, jonka mies teki 17 vuotta sitten itsemurhan. Ulla-Kaijan miehellä oli diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka oli suistanut miehen vuosia kestävään rajuun ja väsyttävään vuoristorataan. Masennuskausina tämä vain makasi sohvalla, maniavaiheessa taas touhukkuus ei aina pysynyt sopivuuden rajoissa. Lääkkeistä oli jonkin verran apua, mutta niiden sivuvaikutukset olivat mittavia.
"Lopulta Kalevi ei vain enää jaksanut. Hän ei enää ollut entisensä ja hän tiesi, ettei hän enää pysty elämään siten kuin olisi halunnut."

Ulla-Kaija toivookin, että itsemurhan tehnyttä voitaisiin myös ymmärtää. Tämä auttaisi omaisia surun keskellä. Ettei juoruiltaisi eikä syyllistettäisi, vaan ymmärrettäisiin, että ihmisellä on oikeus päättää elämästään. Annettaisiin anteeksi.
"Totta kai on eri asia, jos ihminen tekee itsemurhan äkkipikaistuksissaan vaikkapa taloudellisen ahdingon tai rakkaussurun takia. Silloin teot pitäisi pystyä estämään. Mutta sitten on ihmisiä, jotka sairastavat vakavasti eikä heillä ole mitään toivoa paremmasta huomisesta."

Psykiatri Matti O Huttunen on samaa mieltä siitä, että ihmisellä pitää olla oikeus päättää omasta elämästään.
"Tietenkin voi sanoa, että itsemurha on pysyvä ratkaisu ohimenevään ongelmaan. 95% ongelmista menee ajan mittaan ohi. Mutta kun vastaanotollani ihminen puhuu toiveestaan kuolla, niin en vakuuttele hänelle, että kyllä kaikki muuttuu paremmaksi, odota vain. Koska en voi sellaista luvata."
Suomessa tehdään noin 800 itsemurhaa vuodessa. Useampi kuin kolme nejästä heistä on miehiä.

Lähetykset

  • ti 20.11.2018 10.00 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Oletko aamuvirkku vai yökukkuja? Todennäköisesti et ole kumpikaan. Suurin osa ihmisistä nimittäin kuuluu niin sanottuihin ”kolmansiin lintuihin”. Kolmansien lintujen kannattaa ajoittaa analyyttistä ajattelua vaativat tehtävät aikaiseen tai keskiaamuun ja luovaa oivallusta vaativat työt puolestaan myöhäiseen iltapäivään tai alkuiltaan. Näin neuvoo amerikkalainen journalisti ja tietokirjailija Daniel H. Pink uusimmassa kirjassaan Milloin? – oikealla hetkellä toimimisen taito. Kirjassaan Pink käy seikkaperäisesti läpi eri kronotyyppien päivän mittaan vaihtuvat vireystilat ja niiden vaikutukset erityyppisiin työtehtäviin.

    Pink myös pohtii ajan symbolista merkitystä meille. Biologisesti ei ole suurta eroa, onko ihminen 39-vuotias vai 40-vuotias, mutta tilastojen mukaan ihminen juoksee maratonin todennäköisemmin 39-vuotiaana kuin 40-vuotiaana. Ihmisillä siis tuntuu olevan taipumus kohottaa jonkin aikakauden loppu muun ajan yläpuolelle jopa niin, että ajankohdan psykologinen merkitys johtaa toimintaan. Sama pätee alkuun. Tutkimusten mukaan vuoden alussa, jopa viikon alussa, tehdään enemmän elämäntapamuutoksia kuin keskellä vuotta tai viikkoa.

    ”Elämä tarjoaa meille loputtoman oikeaan hetkeen liittyvien päätösten virran: milloin vaihtaa uraa, milloin kertoa huonot uutiset, milloin osallistua luennolle, milloin päättää avioliitto, milloin mennä juoksulenkille tai milloin sitoutua joko projektiin tai ihmiseen. Valtaosa näistä päätöksistä kumpuaa kuitenkin intuition ja arvailun huuruisesta suosta. Uskomme, että oikealla hetkellä toimiminen on taidetta. Osoitan, että todellisuudessa oikealla hetkellä toimiminen on tiedettä”, kirjoittaa Daniel H. Pink.

    Mitä mieltä hänen ajatuksistaan ovat yrittäjä Kirsi Piha sekä innovaatioiden, designin ja johtamisen professori Alf Rehn?

  • Mikä olisi kuluttajalle vähäpäästöisistä teknologioista viisain valinta: sähköllä, biokaasulla vai uusiutuvalla dieselillä kulkeva auto? Hallituksen tavoite on puolittaa Suomen liikenteen aiheuttamat päästöt kymmenessä vuodessa. Tavoite on haastava, koska autojen määrä kasvaa meillä nopeammin kuin väestön määrä. Autoilua sinänsä tuskin saadaankaan vähenemään, joten keinoksi on esitetty asteittainen fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen. Vieraina ovat VTT:n projektipäällikkö Mikko Pihlatie sekä energiayhtiö Gasumin liikennepuolen myyntipäällikkö Heidi Kuoppala.

  • Suomi on seuraavien vuosikymmenien aikana jakaantumassa yhä jyrkemmin kurjistuviin maaseutualueisiin ja kasvaviin kaupunkikeskuksiin. Enää kyse ei ole siitä, että väki valuisi maalta vain pääkaupunkiseudulle, vaan kaikkien maakuntien sisällä on käynnissä väestön siirtyminen pienistä kunnista isompiin kaupunkeihin. Onko tätä trendiä mahdollista kääntää ja onko se edes tarpeen? Onko meidän hyväksyttävä se, että syntyvyyden lasku tarkoittaa monien alueiden tyhjenemistä?

    Vai onko meilläkin kenties tulossa vastakaupungistumisaalto Ruotsin tapaan? Eli väki kyllästyy isojen kaupunkien ongelmiin ja muuttaa väljemmille vesille pienemmille paikkakunnille hyvien liikenneyhteyksien päähän? Tämä voisi tarkoittaa pikkukaupunkien renesanssia. Mitä mieltä tilanteesta ovat Helsingin pormestari Jan Vapaavuori, Savo-Karjalan kansanedustaja Hannu Hoskonen sekä aluetieteen professori, emeritus, Hannu Katajamäki Vaasan yliopistosta?

  • Nykyään kaikki tuntevat jo sanat ympäristöahdistus tai lentohäpeä. Sen sijaan vähemmän kuulee puhuttavan ”ympäristöriemusta” tai ”ympäristökateudesta”. Ekoteologi, ympäristötutkija Panu Pihkala on kehittänyt uuteen ympäristötunteita luetteloivaan käsikirjaansa (Mieli maassa, Kirjapaja) uudissanoja, joilla hän osoittaa luontoon liittyvien tunteidemme moninaisuutta ja hienosyisyyttä.

    Pihkalan mukaan moni meistä ei tunnista itsessään luontotunteita. Niiden syvempi tunteminen voisi kuitenkin lisätä toimintakykyämme, terveyttämme ja kykyämme nauttia elämästä, sanoo Pihkala. Ilmastoahdistuksenkin tunteita voi oppia säätelemään ilman että alkaa vähätellä tunteitaan.

    Everstiluutnantti, matkailuyrittäjä Jarmo Nieminen on kaukana karskista sotilaasta, sillä hän ei epäröi puhua luontotunteistaan. Hän kertoo kokevansa hetket luonnossa intensiivisesti; sen hetken, kun katselee merikotkan nappaavan silkkiuikun, kun opettaa poikiaan keräämään valkovuokkoja äitienpäivänä, kun tarkastelee sammakonkutua tai kun istuu ikivanhan kuusen juurella.

    Millä kaikilla tavoilla ihmismieli on yhteydessä maahan ja luontoon?

  • Nelivuotiaana ruumiista irtautumiskokemuksia, teini-iässä ensimmäisiä selvänäköisyyden hetkiä, oman lapsen pelastuminen henkien ansiosta, transsiin vajoamista, intiaanihenkioppaan ilmestymistä, henkiparantamista… muun muassa tällaisia asioita kertoo suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavi kokeneensa elämänsä aikana.

    Hän kertoo, ettei hänestä ”missään nimessä pitänyt tulla mitään hihhulia”, koska epäluulo henkisiä asioita kohtaan oli juurrutettu häneen jo äidinmaidossa. Mutta lopulta hän sanoo kokeneensa niin outoja asioita, että hän päätti lopettaa ”torjunnan” ja ”avautua” henkimaailmalle. Sittemmin hän lähti myös opiskelemaan englantilaiseen spiritualistiseen keskukseen. Nykyään hän sanoo olevansa ”välittäjä”, joka välittää oman henkioppaansa kautta ihmisille viestejä edesmenneiltä ihmisiltä.

    Filosofian tohtori, teologian maisteri Tea Holm on tutkinut väitöskirjassaan suomalaista spiritualismia. Suomalaisista spiritualisteista useimmat katsovat, että spiritualismi on heille elämänkatsomus tai filosofia, ei niinkään uskonto. Henkimaailman asioista haetaan lohtua menetyksiin ja uskoa elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen. Mielenkiintoista suomalaisessa spiritualismissa on, että se rantautui meille 1930-luvulla sivistyneistön kautta. Yksi aktiivisista spiritualisteista oli Risto Rytin vaimo Gerda Ryti.

    Mistä on kysymys, kun ihminen uskoo olevansa yhteydessä henkimaailmaan?

  • Tiuskimista, syyttelyä, ovien paiskomista, soittoihin vastaamatta jättämistä. Normaalia käytöstä teiniltä. Mutta entä aikuiselta lapselta? Mitä kaikkea vanhemman pitää sietää aikuiselta lapseltaan? Onko vanhempi ikuisesti syytettynä lapsen mahdollisista vaikeuksista?

    ”Mitä aikuisen lapsen ja vanhemman kohtaamisissa tapahtuu, kun kanssakäymistä varjostavat toistuvat riidat, viileä etäisyyden pito tai tukkoinen riippuvuus?” kysyy psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen uudessa kirjassaan Väärin rakastettu?

    Aikuisen lapsen ja vanhemman välinen suhde on vaikea aihe käsitellä. Kyse on kahdesta aikuisesta, mutta suhde ei kuitenkaan koskaan voi olla täysin ilman painolastia oleva tavallinen suhde. Molemmat osapuolet laahaavat menneisyyttä mukanaan, ja väärinkäsitykset ja vanhat kaunat saattavat leimata kanssakäymistä vuosikymmeniäkin myöhemmin. Traagisimpia ovat tapaukset, joissa aikuinen lapsi estää vanhempaansa tapaamasta lapsenlapsiaan.

    Usein hankalan suhteen pohjimmainen kysymys liittyy kelpaamisen tunteeseen. "Olenko ollut sinulle riittävän hyvä äiti?” ”Kelpaanko sinulle lapsena?”

    Sari Valton vieraina ovat psykoterapeutti Hannele Törrönen sekä ”Kaija”, joka puhuu omasta kasvunpaikastaan aikuisten lasten äitinä.

  • Kun susi käy usean kerran kotipihassa ja riistakamerat todistavat, että lähellä liikkuu susilauma, niin mielessä saattaa käydä, että uskaltaako laittaa lapsen metsätietä kävelemään kouluun tai nukuttaako vauvaansa terassilla? Näin ainakin mietitään Laitilassa Varsinais-Suomessa, missä susihavainnot ovat lähes päivittäisiä. Laitilassa ihmetellään, miksi riistakeskus ei myönnä poikkeuslupia suden kaatamiseen, vaikka susien pihakäynnit ovat lisääntyneet. Susien sanotaan tulevan mitään pelkäämättömiksi, jos niitä ei saa ampua.

    Sutta ei kuitenkaan saa uhanalaisuutensa takia metsästää Suomessa ja poikkeuslupaan pitää olla pakottava syy. Pelkkä suden läsnäolo lähistöllä ei ole tällainen syy. Viime vuonna susien kaatolupia ei myönnetty poronhoitoalueen ulkopuolelle yhtäkään.

    Susikeskustelua leimaa konfliktinen ilmapiiri. Susikysymykseen liitetään tunteikkaita ristiriitoja kuten maaseutu vastaan kaupunki, tavallinen ihminen vastaan eliitti, Suomi vastaan EU. Sudesta on tullut identiteettipolitiikkaa.

    Marraskuun alussa julkistetaan päivitetty susikannan hoitosuunnitelma. Sille on tarvetta, koska susia esiintyy nykyään enemmän lännessä lähellä asutusta kuin idässä harvaanasutuilla korpialueilla. Hoitosuunnitelmassa pyritään edistämään suden sietämistä ja lähentämään kiistan osapuolia toisiinsa. Susien kaatopolitiikkaan ei kuitenkaan näillä näkymin ole tulossa muutosta nykyisestä.

    Keskustelijoina Laitilan riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtaja Miika Yli-Karro, Luonto-liiton järjestöpäällikkö Sami Säynevirta sekä luonnonvarapolitiikan erikoistutkija Taru Peltola Suomen Ympäristökeskuksesta.

  • Miksi ihmiset vajoavat aina uudelleen raakuuteen ja välinpitämättömyyteen, vaikka materiaaliset olosuhteet voisivat olla lähempänä niin sanottua paratiisinomaista tilaa kuin koskaan aiemmin? Näin kysyy filosofi ja psykoanalyytikko Erich Frommin ajattelua käsittelevä kirja nimeltä Terapiaa mielipuoliselle maailmalle. Sen ovat kirjoittaneet kirjailija, tutkija Mika Pekkola sekä tutkija ja filosofian yliopistonopettaja Jarno Hietalahti. Vuonna 1900 syntyneen Frommin ajatukset sairaasta yhteiskunnasta, joka sairastuttaa jäsenensä, ovat heidän mielestään kuranttia tavaraa nykypäivänäkin.

    Fromm kritisoi voimakkaasti kapitalismia ja sen orjuuttavaa ja eriarvoistavaa vaikutusta, mutta hän ei kuvitellut, että todellinen muutos yhteiskunnassa toteutuisi pelkästään talousjärjestelmää korjaamalla, vaan myös yksilöiden olisi tehtävä sisäisesti henkinen muutos, jossa itsekkyys vaihtuisi solidaarisuuteen. Entinen ortodoksijuutalainen oli kiinnostunut zenbuddhalaisuudesta ja meditaatiosta.

    Fromm liputtaa teoksissaan sen puolesta, että ihmiset saisivat elää todellisessa vapaudessa, missä heidän luovuudelleen olisi tilaa ja missä heillä olisi aitoa kunnioitusta toisiaan kohtaan. Fromm oli elämänilon, rakkauden ja myötätunnon puolestapuhuja. Hänen mukaansa ihmiskunnalla on toivoa, vaikka juuri nyt näköpiirissä olisikin vain kauhua ja julmuuksia.

  • Ilmastonmuutos on noussut päivänpolitiikan agendalle. Se kuitenkin jakaa voimakkaasti eri puolueita. Nykyään ei enää niinkään kiistellä siitä, onko ilmastonmuutos totta vai ei, vaan erimielisyyksiä on siitä, millainen painoarvo ilmastonmuutokselle pitäisi antaa ja miten se pitäisi ratkaista. Eniten erimielisyyksiä tästä on perussuomalaisten ja vihreiden välillä. Perussuomalaisten mielestä ilmastonmuutosta liioitellaan julkisuudessa, vihreiden mielestä taas asiasta pitäisi puhua enemmänkin.

    Onko suhtautumisesta ilmastonmuutokseen tullut identiteettikysymys ja puolueista erilaisia identiteettejä houkuttelevia muutamaa asiaa ajavia liikkeitä?

    Vieraina perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio sekä vihreiden ryhmän puheenjohtaja Emma Kari.

    Toimittaja on Sari Valto.

  • Syyriassa lähellä Irakin rajaa on viime talvesta lähtien virunut aavikkoleirin kurjissa oloissa kymmeniä tuhansia ihmisiä, mukana kymmenkunta suomalaista naista ja 33 lasta. Isis-taistelijoiden perheenjäseniä pidetään erillisellä aidatulla ja vartioidulla alueella ja sinne suomalaisetkin on sijoitettu. Olot ovat alkeelliset, sairaudet leviävät ja kaikesta on puutetta.
    Keskustelu on kuukausien ajan vellonut siinä, onko Suomella velvollisuutta käyttää verorahojaan siihen, että se hakisi takaisin Suomeen naisia, jotka ovat vapaaehtoisesti matkustaneet konfliktialueelle ja mahdollisesti olleet tukemassa Isiksen julmuuksia.

    Unicefin vaikuttamis-ja ohjelmajohtaja Inka Hetemäki haluaa kääntää keskustelun lapsiin. Hänen mukaansa lapsia ei voida rangaista sillä perusteella, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Suomi ei tällä hetkellä hänen mielestään noudata YK:n lastenoikeuksien sopimusta, jonka mukaan lapsella on syrjimätön oikeus turvalliseen elämään. Käytännössä sopimuksen noudattaminen tarkoittaisi Hetemäen mukaan sitä, että lapset haettaisiin äiteineen Suomeen ja täällä kartoitettaisiin lastensuojelutarve normaaliin tapaan. Äidit puolestaan laitettaisiin rikostutkintaan.
    Tutkija Karin Creutz Helsingin yliopistosta on myös sitä mieltä, että äidit ja lapset olisi haettava leiriltä pois, koska se on myös turvallisuuskysymys. Mitä pidempään ihmisiä pidetään leirillä, sen suurempi riski siellä on radikalisoitua.

  • Kun pariskunta aloittaa rakastuneena yhteiselonsa, mitään esteitä suhteen onnistumiselle ei nähdä. Ei vaikka toinen tulisi itäsuomalaisesta duunarisuvusta ja toinen pohjanmaalaisesta porvarissuvusta. Erilaiset lähtökohdat eivät välttämättä tuokaan ongelmia suhteelle. Mutta pariskuntien sukutaustoilla ja yhteiskuntaluokilla on kuitenkin edelleen yllättävän iso merkitys. Näin sanovat ainakin historiantutkija Laura Kolbe sekä psykoterapeutti Katriina Järvinen uudessa kirjassaan Sopivia ja sopimattomia – lempi, luokka ja suomalainen parisuhde (Kirjapaja 2019).

    "Tulemme edelleen työväenluokasta tai paremmista piireistä, Hämeestä tai Karjalasta, Bulgariasta tai Beninistä. Olemme myös naisia, miehiä tai muunsukupuolisia, kuulumme tiettyyn ikäryhmään, olemme insinöörejä tai taiteilijoita - luokituksia on tarjolla loputtomasti. Ryhmien välille syntyy helposti eturistiriitoja. Ne voivat siirtyä valtakamppailuiksi myös parisuhteen sisälle. Hyvinä päivinä toisen suoraselkäinen pohjalaisuus voi olla ihastuttava piirre, huonoina päivinä lyömäase tätä vastaan." (ote kirjasta Sopivia ja sopimattomia)

    Kirjassaan Kolbe ja Järvinen kertovat paitsi omista kokemuksistaan ”lemmen ja luokan saloista” myös neljäntoista 1940−1990-luvulla syntyneen henkilön tai pariskunnan heimo-, kulttuuri- ja luokkaretkistä.

  • Synnymme rakastamaan kehoamme, mutta kasvaessamme tämä tyytyväisyys karisee nopeasti. Opimme ympäristön pienistä viesteistä, millainen ihannekehon pitäisi olla. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa puolet alakouluikäisistä länsimaisista tytöistä kokee tyytymättömyyttä omaan kehoonsa – riippumatta painostaan.
    Aikuisista naisista harva pystyy luettelemaan kehonosia, joihin olisivat tyytyväisiä. Sen sijaan lista kohennusta kaipaavista asioista on useimmiten pitkä.
    Huono kehonkuva ei tarkoita vain kilojen kanssa kamppailemista. Se voi aiheuttaa masennusta, syömishäiriöitä, itsetunto-ongelmia. Se voi tarkoittaa myös, että alamme vältellä asioita, joista pidämme: esimerkiksi uimahalliin menemistä. Huono kehonkuva voi aiheuttaa kokonaisvaltaista pahoinvointia.
    Miten sitten kehonkuvaa voi parantaa? Miten päästä siihen tilaan, että voisi suhtautua omaan kehoonsa tyytyväisyydellä ja hyväksynnällä, vaikka ei muuttaisi kehossaan mitään? Kaikki kehoomme liittyvät tunteemme ovat päämme sisäisiä ajatuksia, eivät itse kehossamme. Ongelma on siis ajatuksissamme, ei kehossamme.
    Psykologi Katarina Meskanen HUS:n syömishäiriöyksiköstä ja lihavuustutkija Hannele Harjunen Jyväskylän yliopistosta keskustelevat kehonkuvaongelmista ja itsensä vapauttamisesta ulkoisista paineista. Meskaselta on ilmestynyt valokuvaaja Heidi Strengellin kanssa kehosuhdetta käsittelevä kirja "Rakas keho" ja Harjunen puolestaan valmistelee parhaillaan kirjaa suomalaisten kokemuksista siitä, miten heitä on syrjitty ylipainon takia. Toimittajana Sari Valto.
    Kuva: AOP/ Ismo Pekkarinen

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä