Tiedeykkönen Extra

Ilmastonmuutos: Kestääkö pohjoinen havumetsävyöhyke ilman kunnon talvea?

  • 46 min
  • toistaiseksi

Osa 4/6. Kaataako raju talvimyrsky viimeisenkin kuusen Suomesta, ja mitä tulee tilalle vai tuleeko? Entä palaako helteen kuivaksi paahtama Siperian taiga metsäpaloissa taivaan tuuliin? Kuumat ja kuivat kesät paahtavat maastoa ja puustoa, joten metsäpalot saavat puhtia riehua. Venäjällä, Välimeren maissa, Yhdysvalloissa ja Australiassa yleiset suuret metsäpalot voivat yleistyä myös meillä pohjoismaissa.

Leutoina talvina maa pysyy sulana ja talvimyrskyt kaatavat metsää kuin heinää. Normaalin roudan puute on riesa varsinkin kuuselle. Kuusen juurakko on lähellä maanpintaa eikä jaksa pitää sulassa maassa puuta pystyssä, kun talvimyrsky iskee.

Näiden riesojen lisäksi metsien kimppuun käyvät tuholaiset. Nykyiset metsätuholaiset tuottavat lisäsukupolven pitkän kesän turvin, lisäksi lämpö tuo myös uusia tuholaisia pohjoisiin metsiin.

Boreaalisen havumetsävyöhykkeen metsät toimivat hiilinieluina tehokkaammin kuin trooppiset metsät, koska eloperäinen hiilipitoinen aines ei lahoa viileässä yhtä nopeasti. Myös boreaalisen vyöhykkeen metsämaa on merkittävä hiilen sitoja. Maassa on satojen vuosien aikana kertyneet hiilivarastot. Maankäytön muutokset voivat muuttaa hiiltä sitovan metsänpohjan hiilenlähteeksi. Avohakkuun jälkeen paljastunut metsämaa lämpiää ja lahottajat saavat vauhtia, joten kuntasta alkaa vapautua hiiltä. Avohakkuut lisäävät myös tulvariskiä ja lumivyöryjen riskiä vuoristoisilla alueilla.

Sekametsät ovat varsinkin muuttuvissa oloissa monokulttuureja kestävämpiä. Tietty tauti tai tuholainen voi vahingoittaa yhden puulajin monokulttuurimetsää pahasti. Toisaalta mikään tauti tai tuholainen ei hävitä kaikkia puulajeja sekametsästä. Lisäksi lehtipuut havupuiden seassa pienentävät metsäpalon riskiä.
Metsien ja metsämaan hiilinielua pitäisi hyödyntää paremmin, sanoo metsäekologian dosentti Timo Kuuluvainen Helsingin yliopistosta. Sarjan toimittaja on Leena Mattila. Äänisuunnittelusta vastaa Katri Koivula.

Lähetykset

  • pe 5.10.2018 13.40 • Yle Areena

Jaksot

  • 4/4 Hyvä kateus on tavoiteltavaa, sillä se auttaa meitä huomaamaan ja saavuttamaan itsellemme merkityksellisiä asioita. Huono kateus puolestaan voi lamauttaa ja katkeroittaa, jopa uuvuttaa. Kuinka välttää kateutta parisuhteessa, ystävyyssuhteissa ja työpaikalla? Voiko kateuden tunne olla vaarallinen? Haastateltavana psykologi Katja Myllyviita. Toimittajana on Jaana Sormunen. Äänisuunnittelu Katja Kostiainen.

    Tunteet ovat elämän suola, mutta mistä ne syntyvät, missä ne tuntuvat ja mitä kaikkea ne voivat aiheuttaa? Milloin tunteisiin pitää puuttua, vai pitääkö? Tiedeykkösen neliosaisessa podcast-sarjassa käsitellään tunnetaitoja ja neljää tunnetta lisää: inhoa, rakkautta, häpeää ja kateutta. Aikaisemmassa tunnesarjassahan käsiteltiin iloa, surua, vihaa ja pelkoa. Psykologi Katja Myllyviita kertoo näistä jokapäiväisistä, mutta joskus hankalistakin tunteista. Professori Lauri Nummenmaan johtaman tutkimusryhmän julkaisemista kehon tunnekartoista selviää, missä päin kehoa ja millä tavoin tunteet tuntuvat.

  • 3/4 Häpeä syntyy ympäristöstä ja ympäristön asettamista vaatimuksista, tai niiden luomasta arvottomuuden tunteesta. Häpeän tunnetta edeltää yleensä aina jokin toinen tunne, ja usein se myös peitetään toisella tunteella. Häpeän tunne on tuskallinen ja voi synnyttää ongelmia, tai ainakin muita negatiivisia tunteita. Mikä häpeän tunteessa siis voi olla hyvää? Haastateltavana psykologi Katja Myllyviita.Toimittajana on Jaana Sormunen. Äänisuunnittelu Katja Kostiainen.

    Tunteet ovat elämän suola, mutta mistä ne syntyvät, missä ne tuntuvat ja mitä kaikkea ne voivat aiheuttaa? Milloin tunteisiin pitää puuttua, vai pitääkö? Tiedeykkösen neliosaisessa podcast-sarjassa käsitellään tunnetaitoja ja neljää tunnetta lisää: inhoa, rakkautta, häpeää ja kateutta. Aikaisemmassa tunnesarjassahan käsiteltiin iloa, surua, vihaa ja pelkoa. Psykologi Katja Myllyviita kertoo näistä jokapäiväisistä, mutta joskus hankalistakin tunteista. Professori Lauri Nummenmaan johtaman tutkimusryhmän julkaisemista kehon tunnekartoista selviää, missä päin kehoa ja millä tavoin tunteet tuntuvat.

  • 2/4 Ihana tunne, joka usein saa alkunsa aivojen välittäjäainecocktailista. Kun se on nautittu loppuun, jää jäljelle kiintymys ja läheisyys, jos olemme onnekkaita. Mutta rakkaudella on myös varjopuolia: huolestuminen, pelko, ikävä ja mustasukkaisuus. Mitä on rakkauden syntymisen taustalla? Entä miksi rakkaus loppuu? Haastateltavana psykologi Katja Myllyviita. Toimittajana on Jaana Sormunen. Äänisuunnittelu Katja Kostiainen.

    Tunteet ovat elämän suola, mutta mistä ne syntyvät, missä ne tuntuvat ja mitä kaikkea ne voivat aiheuttaa? Milloin tunteisiin pitää puuttua, vai pitääkö? Tiedeykkösen neliosaisessa podcast-sarjassa käsitellään tunnetaitoja ja neljää tunnetta lisää: inhoa, rakkautta, häpeää ja kateutta. Aikaisemmassa tunnesarjassahan käsiteltiin iloa, surua, vihaa ja pelkoa. Psykologi Katja Myllyviita kertoo näistä jokapäiväisistä, mutta joskus hankalistakin tunteista. Professori Lauri Nummenmaan johtaman tutkimusryhmän julkaisemista kehon tunnekartoista selviää, missä päin kehoa ja millä tavoin tunteet tuntuvat.

  • 1/4 Vaikka inho on lajityypillisesti hyödyllinen tunne, voi se yleistyneenä olla myös vaarallinen: se voi johtaa esimerkiksi syömishäiriöön. Moraalinen inho voi ilmetä kehossa samoin fyysisin merkein kuin vaikkapa pilaantuneen ruoan haistaminen, mutta sen tehtävä on toinen: se auttaa meitä tunnistamaan omia arvoja. Voiko inho muuttua hyväksynnäksi ja millä edellytyksillä?
    Haastateltavana psykologi Katja Myllyviita. Toimittajana on Jaana Sormunen. Äänisuunnittelu Katja Kostiainen.

    Tunteet ovat elämän suola, mutta mistä ne syntyvät, missä ne tuntuvat ja mitä kaikkea ne voivat aiheuttaa? Milloin tunteisiin pitää puuttua, vai pitääkö? Tiedeykkösen neliosaisessa podcast-sarjassa käsitellään tunnetaitoja ja neljää tunnetta lisää: inhoa, rakkautta, häpeää ja kateutta. Aikaisemmassa tunnesarjassahan käsiteltiin iloa, surua, vihaa ja pelkoa. Psykologi Katja Myllyviita kertoo näistä jokapäiväisistä, mutta joskus hankalistakin tunteista. Professori Lauri Nummenmaan johtaman tutkimusryhmän julkaisemista kehon tunnekartoista selviää, missä päin kehoa ja millä tavoin tunteet tuntuvat.

  • Osa 4/4. Yhdysvaltalainen Jonathan Trent työskenteli parikymmentä vuotta NASAn tutkijana ja teki töitä sen eteen, kuinka Marsissa tuotetaan ruokaa ja energiaa. Mutta huoli ihmiskunnan tulevaisuudesta ja isoista globaaleista ongelmista sai hänet siirtämään huomionsa avaruudesta Maahan. Trentille oli karttunut osaamista suljetusta kierrosta ja mikrobeista. Tiedemiehenä hän koki vastuun kotiplaneetan tilasta ja halusi hyödyntää tietämystään Maan auttamiseksi.

    Jonathan Trent on rakentanut suljetun kierron systeemin, joka toimii luonnollisessa tai keinotekoisessa lammessa. Siinä viljellään nopeasti kasvavaa mikrolevää ja kaloja, joiden jätökset ruokkivat mikroleviä. Levien happi päätyy taas kaloille, mikä kasvattaa kalansaaliita. Trent testasi mikrolevien osuutta Kaliforniassa San Franciscon lahdella. Kiertävä systeemi toimi jätevedessä, ja samalla vesi puhdistui. Näin syntynyt biomassa muunnettiin biopolttoaineeksi. Kestävyystieteen professori Helena Kahiluoto Lappeenrannan yliopistosta pitää tällaista vesiviljelysysteemiä hyvänä, koska se ei tarvitse maata.

    Euroopan astrobiologit ovat perustamassa virtuaalista eurooppalaista astrobiologian instituuttia. Tämä tutkijoiden verkosto julkaisi kesällä 2018 nk. valkoisen paperin, jossa käydään läpi astrobiologian vaikutusta yhteiskuntaan tämän päivän Euroopassa. Yksi raportin teemoista on ympäristö ja kestävä kehitys. Elämän alkuperän ja levittäytymisen tutkimuksen lisäksi on pohdittava elämän kestävää tulevaisuutta maapallolla. Avaruuden kaivostoiminta ja mahdollinen asuttaminen pitää tehdä kestävällä tavalla. Dosentti Kirsi Lehto Turun yliopistosta miettii, miten avaruutta voidaan hyödyntää kestävällä tavalla.

    Toimittaja on Teija Peltoniemi. Äänisuunnittelija Katri Koivula.

    Kuuntele myös Astrobiologiaa-sarjan aiemmat, huhtikuussa 2018 julkaistut jaksot!

  • Osa 3/4. Elämän syntyminen ja kehittyminen on yksi keskeinen astrobiologian tutkimusaihe. Miljardien vuosien takaisia vaiheita biomolekyyleistä soluiksi emme tunne juurikaan, sillä kaikki välivaiheet ovat kuolleet sukupuuttoon. Mitä tiedetään esisolujen kalvorakkuloista ja niiden vaiheista aidoksi soluksi? Tätä selvittää tutkija Anni Kauko. Hän hakeutui tekemään töitä dosentti Kirsi Lehdon kanssa, koska elämän synty sekä varhainen evoluutio kiehtoivat.

    Elämän puun kolme haaraa, alkeistumalliset bakteerit ja arkeonit sekä aitotumalliset eukaryootit, ovat tärkeässä roolissa, kun elämän kehittymistä tutkitaan. Bakteerit ja arkit ovat niin kutsuttuja prokaryootteja. Ne ovat yksisoluisia eikä niissä ole tumaa. Eukaryootit, joihin kuuluvat niin ihmiset, eläimet ja kasvit kuin myös ameebat ja sienet, ovat polveutuneet jostain – minkälainen oli viimeinen aitotumallisten yhteinen esi-isä? Kuinka alkeellisista yksisoluisista kasvoi monimutkaisia ja monimuotoisia eliöitä?

    Elämä on enemmän kuin osiensa summa. Monimutkainen elämä vaatii keskeisten järjestelmien olemassaoloa, että elämää syntyy. ”Tästä seuraa paljon muna-kana-ongelmia, mikä oli ensin?”, tietää Anni Kauko. Hän on tutkinut solun alkuperää, ja nyt työn alla on aitotumallisten eli eukaryoottien polveutuminen. Nämä molemmat asiat ovat oleellisia sen ymmärtämiselle, mistä me tulemme ja voisiko muilla planeetoilla olla tuttua elämää. Aitotumallisten synnyn yhteydessä kehittyi paljon uusia proteiinilaskoksia. Minkälaisia nämä proteiinilaskokset ovat?

    Toimittaja on Teija Peltoniemi. Äänisuunnittelija Katri Koivula.

    Kuuntele myös Astrobiologiaa-sarjan aiemmat, huhtikuussa 2018 julkaistut jaksot!

  • Osa 2/4. Jos Marsissa on elämää, vaikkapa vain alkeellisia pieneliöitä, meidän pitää jättää sellainen elämä marsilaisille. Näin sanoi aikoinaan tähtitieteilijä Carl Sagan. Dosentti Kirsi Lehdon mielestä Marsiin on syytä mennä nimenomaan tutkimusmielessä eikä niinkään varmistamaan, että siellä on ihmiselle paikka maapallon elinolojen rappeuduttua. Tutkimuspäällikkö Pekka Janhusen mielestä Marsin mikrobien miettimiseen ei ole syytä, ennen kuin niitä sieltä todella löydetään. Hyvin todennäköisesti asteroideilla ei ole elämää, joten ne olisivat parempi kohde avaruuden kaivostoiminnalle ja ne tarjoaisivat materiaalia asuinsijoihin.

    Elämä pitää itsekkäästi puoliaan ja pyrkii leviämään. Jos elämä ihmisen muodossa leviää asteroidivyöhykkeelle, joka oli ennen eloton, kukaan ei häviä, sanoo Pekka Janhunen.
    Kirsi Lehtoa harmittaa ihmisen loputon ahneus, jolta ei säästy avaruuskaan. Tuhlaaminen ja taloudellinen kasvu asetetaan etusijalle.

    Toisaalta ihmiskunta on hyötynyt suuresti avaruustutkimuksesta. “Meillä on käytössämme paikannus- ja tietoliikennejärjestelmät ympäri maapallon. Nykyinen elämänmuoto ei olisi mahdollista ilman näitä satelliitteja”, muistuttaa Janhunen. Hänen mukaansa avaruustutkimuksen anti ja sen taloudellinen hyöty on moninkertainen verrattuna siihen, mitä tutkimukseen on laitettu.

    Toimittaja on Teija Peltoniemi. Äänisuunnittelija Katri Koivula.

    Kuuntele myös Astrobiologiaa-sarjan aiemmat, huhtikuussa 2018 julkaistut jaksot!

  • Osa 1/4. Astrobiologian kiehtova kysymys on, kuinka elämä sai alkunsa ja kehittyi yksinkertaisista molekyyleistä. Nyt ihminen haluaa levittäytyä avaruuteen, mutta minkälaisissa oloissa tämä Maa-planeetalla syntynyt elämä pärjää, kun asutusta suunnitellaan Marsiin ja asteroidivyöhykkeelle.

    Marsin oloissa riittää haasteita. Tämän planeetan ilmakehä on suureksi osaksi vain hiilidioksidia, ja sitähän ihminen ei voi hyödyntää muuta kuin kasvien välityksellä. Lisäksi Marsin ilmanpaine on huomattavasti alhaisempi kuin Maan. Painovoima on vain kolmasosa maapallon gravitaatiosta. Kylmäkin siellä on. Siksi ihmisen suojaksi tarvitaan vahvoja paineen kestäviä kupuja, joissa olisi meille sopiva ilman koostumus. Voisiko ihminen asettua Marsin sata metriä syviin laavatunneleihin, pohtii dosentti Kirsi Lehto Turun yliopistosta. Hän on tutkinut, miten alkeelliset yhteyttävät syanobakteerit pärjäisivät Marsin matalassa ilmanpaineessa. Lehto osallistui Pyhäsalmen kaivoksessa seminaariin, jossa pohdittiin Marsin olojen simulointia.

    Ilmatieteen laitoksen tutkimuspäällikkö Pekka Janhunen puolestaan suuntaisi katseen asteroideille. Ne ovat ihmisille vaarallisia, koska asteroidi voi törmätä maahan. Siksi asteroidit pitäisi ottaa haltuun. Janhunen visioikin mineraalien louhimisesta asteroidivyöhykkeellä sekä noin kilometrin läpimittaisista asuinsijoista. Asteroidien kaivostoiminta ja isojen kiertävien kapselien rakentaminen kulkisivat käsi kädessä. Janhusen kehittämä sähköpurje olisi keino päästä asteroidivyöhykkeelle. Hänen mielestään olisi hyvä asia, jos meidän kaltaistamme elämää leviäisi myös avaruuteen. Näin elämä säilyisi, mikäli maapallo tuhoutuisi.

    Toimittaja on Teija Peltoniemi. Äänisuunnittelija Katri Koivula.

  • Osa 6/6. Vuosien mittaan valtameriin on imeytynyt suuret määrät lämpöä ja hiilidioksidia. Hiilidioksidipäästöt ilmaan ovat kasvaneet jatkuvasti, mutta ilman CO2-pitoisuus ei ole niin korkea kuin voisi luulla, sillä suuri osa hiilidioksidista on imeytynyt meriveteen. Maapallon lämpeneminen on lämmittänyt myös meriä jäämeriltä päiväntasaajalle. Eniten lämpötilat ovat nousseet napa-alueilla.

    Napa-alueiden lämmönnousua selittää se, että lumen ja jään sulaessa napaseutujen albedo vähenee eli auringon säteilyn heijastuminen takaisin avaruuteen vähenee. Valkoinen lumi heijastaa 90 % auringon säteilystä takaisin, mutta jään alta paljastunut tumma meri imee 90 % auringon säteilystä. Ennestään lumettomilla alueilla muutos ei ole yhtä suuri.

    CO2-lisäys merivedessä haittaa monella tavalla merten ekosysteemejä. Hiilidioksidi happamoittaa merivettä ja aiheuttaa ongelmia korallieläimille, simpukoille ynnä muille kalkkia kaipaaville meren eliöille. Kohonnut meriveden lämpötila on myös haitaksi vakaisiin oloihin sopeutuneille lajeille, Maailman suurin koralliriutta Iso Valliriutta on jo osittain kuollut, koska korallieläimet eivät siedä lämmön nousua.

    Varsinkin Pohjoinen Jäämeri on lämmennyt. Koillisväylä ja Luoteisväylä ovat olleet auki, ja meriliikenne on tunkeutumassa näille reiteille. Turistiliikennettä hoitavat jo useat alukset. Jopa ilman jääluokitusta olevat Karibian risteilyalukset ovat seilanneet Luoteisväylää jäävuorten seassa. Lämpimät meret lykkäävät talven tuloa napa-alueille, ja se aiheuttaa lisää ongelmia jäätiköille. Merentutkimusyksikön päällikkö, tutkimusprofessori Jari Haapala Ilmatieteen laitokselta on seilannut myös pohjoisella jäämerellä.

    Toimittaja on Leena Mattila, äänisuunnittelija Katri Koivula.

  • Osa 5/6. Sademetsät ovat ikivanhoja, siis ne ovat, joita ihminen ei ole hävittänyt. Trooppisten sademetsien kannalta ihminen on haitallinen tuholainen. Amazonas on pärjännyt trooppisena sademetsänä yli 200 000 vuotta, mutta nyt ihminen on ahneuksissaan hävittänyt sitäkin ruokottomasti.

    Sademetsiä on hävitetty karjan laidunten sekä laajojen soija- tai öljypalmuplantaasien tieltä. Epäselvien maanomistusolojen vuoksi maankaappaajat ovat saaneet hankittua suuria maa-alueita, joilta on raivattu sekä metsät että paikkakunnan asukkaat. Paikalliset viljelijät raivataan kaupunkien slummeihin ja bisnes kukoistaa - ympäristön ja ihmisten kustannuksella. Plantaaseilla tuotettu soija syötetään Euroopan sioille ja öljypalmusta saadaan biopolttoainetta teollisuusmaihin.

    Kun sademetsiä hävitetään soija- tai öljypalmuplantaasien tieltä, niin puhutaan biodiversiteetin köyhtymisestä. Yleensä silloin tarkoitetaan lajidiversiteettiä eli lajien monimuotoisuutta. Runsaslajinen sademetsä hävitetään ja tilalle perustetaan monokulttuuri, missä viljellään vain yhtä lajia esim. soijaa tai öljypalmua.

    Ilmasto ja ihminen vaikuttavat sademetsiin, ihminen usein haitallisesti. Vastaavasti sademetsän hävitys ja maankäytön muutos vaikuttavat ilmastoon, sademääriin ja sitä kautta ihmisten oloihin. Ihminen ei kuitenkaan ole täysin toivoton tapaus. Ihmisen toiminnasta löytyy hyviäkin esimerkkejä, kertoo uusiutuviin luonnonvaroihin perehtynyt trooppisen metsätieteen professori Markku Kanninen Helsingin yliopistosta ja Helsingin kestävyystieteen instituutista. Brasilia on rajoittanut karjatilojen ja plantaasien pinta-alojen lisäämistä ja Costa Rica lopetti sademetsien hävittämisen ja vaihtoi elinkeinoksi ekoturismin.
    Toimittaja on Leena Mattila, äänisuunnittelija Katri Koivula.

  • Osa 4/6. Kaataako raju talvimyrsky viimeisenkin kuusen Suomesta, ja mitä tulee tilalle vai tuleeko? Entä palaako helteen kuivaksi paahtama Siperian taiga metsäpaloissa taivaan tuuliin? Kuumat ja kuivat kesät paahtavat maastoa ja puustoa, joten metsäpalot saavat puhtia riehua. Venäjällä, Välimeren maissa, Yhdysvalloissa ja Australiassa yleiset suuret metsäpalot voivat yleistyä myös meillä pohjoismaissa.

    Leutoina talvina maa pysyy sulana ja talvimyrskyt kaatavat metsää kuin heinää. Normaalin roudan puute on riesa varsinkin kuuselle. Kuusen juurakko on lähellä maanpintaa eikä jaksa pitää sulassa maassa puuta pystyssä, kun talvimyrsky iskee.

    Näiden riesojen lisäksi metsien kimppuun käyvät tuholaiset. Nykyiset metsätuholaiset tuottavat lisäsukupolven pitkän kesän turvin, lisäksi lämpö tuo myös uusia tuholaisia pohjoisiin metsiin.

    Boreaalisen havumetsävyöhykkeen metsät toimivat hiilinieluina tehokkaammin kuin trooppiset metsät, koska eloperäinen hiilipitoinen aines ei lahoa viileässä yhtä nopeasti. Myös boreaalisen vyöhykkeen metsämaa on merkittävä hiilen sitoja. Maassa on satojen vuosien aikana kertyneet hiilivarastot. Maankäytön muutokset voivat muuttaa hiiltä sitovan metsänpohjan hiilenlähteeksi. Avohakkuun jälkeen paljastunut metsämaa lämpiää ja lahottajat saavat vauhtia, joten kuntasta alkaa vapautua hiiltä. Avohakkuut lisäävät myös tulvariskiä ja lumivyöryjen riskiä vuoristoisilla alueilla.

    Sekametsät ovat varsinkin muuttuvissa oloissa monokulttuureja kestävämpiä. Tietty tauti tai tuholainen voi vahingoittaa yhden puulajin monokulttuurimetsää pahasti. Toisaalta mikään tauti tai tuholainen ei hävitä kaikkia puulajeja sekametsästä. Lisäksi lehtipuut havupuiden seassa pienentävät metsäpalon riskiä.
    Metsien ja metsämaan hiilinielua pitäisi hyödyntää paremmin, sanoo metsäekologian dosentti Timo Kuuluvainen Helsingin yliopistosta. Sarjan toimittaja on Leena Mattila. Äänisuunnittelusta vastaa Katri Koivula.

  • Osa 3/6. Siirtomaa-aika on täällä taas. Land grabbing, maan kaappaus, on iskenyt uudelleen entisiin "merentakaisiin siirtomaihin". Rikkaat maat, firmat ja sijoittajat ovat kaapanneet viljelymaata omiin tarpeisiinsa Afrikasta, Kaakkois-Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Moderni riistomaavalta ei ryövää muiden mantereiden viljelymaita voimakeinoin. Nykyaikainen maan valtaus hoituu rahalla vallanpitäjien kanssa. Paikalliset viljelijät päätyvät orjatyövoimaksi tulokkaiden plantaaseille ja loput ajetaan nälkäpakolaisiksi.

    Kiinassa ja Intiassa omat viljelymaat eivät riitä ruuantuotantoon kasvavalle väestölle. Osittain maat on pilattu viljelykelvottomiksi, joten valtavia peltoaloja on hankittu muilta mantereilta. Ruotsi ja monet muut rikkaat maat ovat mukana tässä maankaappaajien Land Grabbing -clubissa. Köyhien maiden pellot otetaan riistomaaherrojen käyttöön, tuotetaan rikkaille ruokaa halvalla, ja paikalliset kärsivät aliravitsemuksesta.

    Ilmastonmuutos muuttaa maapallon sade- ja kuivuusalueita. Kuivuus lisääntyy tärkeillä viljanviljelyalueilla ja ruuantuotannon epävarmuus lisääntyy. Katovuodet nostavat viljan maailmanmarkkinahintaa ja konemainen ketjureaktio nostaa myös muiden elintarvikkeiden hintoja. Koska vesi on rajallinen resurssi, se sanelee missä viljelyä voidaan jatkaa tulevaisuudessa. Pitkään jatkuva keinokastelun tie johtaa umpikujaan, koska se aiheuttaa maan suolaantumisen viljelykelvottomaan kuntoon.

    Afrikassa kuivuus, liikalaidunnus ja maankaappaus, land grabbing, kutistavat paikallisten asukkaiden viljelymaita. Lisääntyvä kuivuus ja ihmisen pahentama eroosio haittaavat maanviljelyä ja aiheuttavat aliravitsemusta. Tämä voi johtaa levottomuuksiin ulkomaisten maankaappaajien kanssa ja ajaa jo nyt ihmisiä nälkäpakolaisiksi.

    Ihmisen aiheuttamia ongelmia ovat myös metsien ja sademetsien hävityksestä johtuvat pahentuneet tulvat ja vesieroosio. Kun metsät eivät enää pidätä sadevesiä ja sido maaperää, käy kuten Välimeren ympäristössä pari tuhatta vuotta sitten. Sateet ryöppyävät tulvina ja vievät mennessään irtonaisen maan.

    Välillä kannattaisi miettiä mistä ruoka tulee. Onko se tuotettu epäekologisesti, epäeettisesti tai sosiaalisesti epäoikeudenmukaisesti ympäristön tai viljelijöiden kustannuksella. Agroekologien professori Juha Helenius on myös Helsingin yliopiston Kestävyystieteiden instituutin kuvioissa. Ruuantuotantoa pohditaan Helsingin Viikissä.

    Toimittajana on Leena Mattila. Äänisuunnittelusta vastaa Tuomas Vauhkonen.

Ei tulossa olevia jaksoja

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä