Sari Valto

Suomen luonto hupenee – mitä se tarkoittaa?

  • 54 min
  • toistaiseksi

Yhä vähemmän kuukkeleita, pohjansirkkuja ja hömötiaisia Etelä-Suomessa? Entä sitten? Riittäähän noita lajeja. Tai mitä väliä on muutamalla kadonneella hyönteislajilla, kun jäljelle jää kuitenkin tuhansia lajeja? Eivätkö muutokset ole osa luonnon normaalia toimintaa? Mahtavatko tutkijat ja luonnonsuojelijat liioitella puhuessaan luonnon monimuotoisuuden jatkuvasta hupenemisesta? Eikö esimerkiksi Suomi ole metsää täynnä ja metsä puolestaan kuhise elämää?

Tutkija toimittaja Juha Kauppinen vastaa näihin kysymyksiin perusteellisesti uudessa monimuotoisuutta käsittelevässä kirjassaan. Hänen mielestään monimuotoisuuden hupenemisen todellista merkitystä saatetaan vähätellä, jos ilmiön monimutkaisuutta ei tunneta. Hän havainnollistaa, miten esimerkiksi kuukkelin häviäminen metsästä aiheuttaa ketjureaktion koko ekosysteemissä ja viime kädessä metsäekosysteemi menettää puskurointikykyään, kykyään sopeutua ympäristössä tapahtuviin muutoksiin kuten ilmaston lämpenemiseen. Hän myös muistuttaa, että ihminen on olemassa vain osana ekosysteemiä ja että luonnon köyhtyminen vaikuttaa ihmiseen merkittävällä tavalla. Olemmehan riippuvaisia luonnosta kaiken sen suhteen, mitä tarvitsemme elääksemme.

Luonnon monimuotoisuutta pitäisi siis varjella, mutta toisaalta luontoa kuten metsää Suomessa tarvitaan taloudellisessa mielessä. Metsäekologian dosentti Timo Kuuluvainen Helsingin yliopiston metsätieteiden laitokselta uskoo, että metsien taloudellinen käyttö ja monimuotoisuuden varjeleminen eivät ole toistensa pois sulkevia asioita. Hänen mielestään metsän jatkuva kasvatus on paras metsänhoitometodi.

Lähetykset

  • ti 5.3.2019 10.00 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Nelivuotiaana ruumiista irtautumiskokemuksia, teini-iässä ensimmäisiä selvänäköisyyden hetkiä, oman lapsen pelastuminen henkien ansiosta, transsiin vajoamista, intiaanihenkioppaan ilmestymistä, henkiparantamista… muun muassa tällaisia asioita kertoo suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavi kokeneensa elämänsä aikana.

    Hän kertoo, ettei hänestä ”missään nimessä pitänyt tulla mitään hihhulia”, koska epäluulo henkisiä asioita kohtaan oli juurrutettu häneen jo äidinmaidossa. Mutta lopulta hän sanoo kokeneensa niin outoja asioita, että hän päätti lopettaa ”torjunnan” ja ”avautua” henkimaailmalle. Sittemmin hän lähti myös opiskelemaan englantilaiseen spiritualistiseen keskukseen. Nykyään hän sanoo olevansa ”välittäjä”, joka välittää oman henkioppaansa kautta ihmisille viestejä edesmenneiltä ihmisiltä.

    Filosofian tohtori, teologian maisteri Tea Holm on tutkinut väitöskirjassaan suomalaista spiritualismia. Suomalaisista spiritualisteista useimmat katsovat, että spiritualismi on heille elämänkatsomus tai filosofia, ei niinkään uskonto. Henkimaailman asioista haetaan lohtua menetyksiin ja uskoa elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen. Mielenkiintoista suomalaisessa spiritualismissa on, että se rantautui meille 1930-luvulla sivistyneistön kautta. Yksi aktiivisista spiritualisteista oli Risto Rytin vaimo Gerda Ryti.

    Mistä on kysymys, kun ihminen uskoo olevansa yhteydessä henkimaailmaan?

  • Tiuskimista, syyttelyä, ovien paiskomista, soittoihin vastaamatta jättämistä. Normaalia käytöstä teiniltä. Mutta entä aikuiselta lapselta? Mitä kaikkea vanhemman pitää sietää aikuiselta lapseltaan? Onko vanhempi ikuisesti syytettynä lapsen mahdollisista vaikeuksista?

    ”Mitä aikuisen lapsen ja vanhemman kohtaamisissa tapahtuu, kun kanssakäymistä varjostavat toistuvat riidat, viileä etäisyyden pito tai tukkoinen riippuvuus?” kysyy psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen uudessa kirjassaan Väärin rakastettu?

    Aikuisen lapsen ja vanhemman välinen suhde on vaikea aihe käsitellä. Kyse on kahdesta aikuisesta, mutta suhde ei kuitenkaan koskaan voi olla täysin ilman painolastia oleva tavallinen suhde. Molemmat osapuolet laahaavat menneisyyttä mukanaan, ja väärinkäsitykset ja vanhat kaunat saattavat leimata kanssakäymistä vuosikymmeniäkin myöhemmin. Traagisimpia ovat tapaukset, joissa aikuinen lapsi estää vanhempaansa tapaamasta lapsenlapsiaan.

    Usein hankalan suhteen pohjimmainen kysymys liittyy kelpaamisen tunteeseen. "Olenko ollut sinulle riittävän hyvä äiti?” ”Kelpaanko sinulle lapsena?”

    Sari Valton vieraina ovat psykoterapeutti Hannele Törrönen sekä ”Kaija”, joka puhuu omasta kasvunpaikastaan aikuisten lasten äitinä.

  • Kun susi käy usean kerran kotipihassa ja riistakamerat todistavat, että lähellä liikkuu susilauma, niin mielessä saattaa käydä, että uskaltaako laittaa lapsen metsätietä kävelemään kouluun tai nukuttaako vauvaansa terassilla? Näin ainakin mietitään Laitilassa Varsinais-Suomessa, missä susihavainnot ovat lähes päivittäisiä. Laitilassa ihmetellään, miksi riistakeskus ei myönnä poikkeuslupia suden kaatamiseen, vaikka susien pihakäynnit ovat lisääntyneet. Susien sanotaan tulevan mitään pelkäämättömiksi, jos niitä ei saa ampua.

    Sutta ei kuitenkaan saa uhanalaisuutensa takia metsästää Suomessa ja poikkeuslupaan pitää olla pakottava syy. Pelkkä suden läsnäolo lähistöllä ei ole tällainen syy. Viime vuonna susien kaatolupia ei myönnetty poronhoitoalueen ulkopuolelle yhtäkään.

    Susikeskustelua leimaa konfliktinen ilmapiiri. Susikysymykseen liitetään tunteikkaita ristiriitoja kuten maaseutu vastaan kaupunki, tavallinen ihminen vastaan eliitti, Suomi vastaan EU. Sudesta on tullut identiteettipolitiikkaa.

    Marraskuun alussa julkistetaan päivitetty susikannan hoitosuunnitelma. Sille on tarvetta, koska susia esiintyy nykyään enemmän lännessä lähellä asutusta kuin idässä harvaanasutuilla korpialueilla. Hoitosuunnitelmassa pyritään edistämään suden sietämistä ja lähentämään kiistan osapuolia toisiinsa. Susien kaatopolitiikkaan ei kuitenkaan näillä näkymin ole tulossa muutosta nykyisestä.

    Keskustelijoina Laitilan riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtaja Miika Yli-Karro, Luonto-liiton järjestöpäällikkö Sami Säynevirta sekä luonnonvarapolitiikan erikoistutkija Taru Peltola Suomen Ympäristökeskuksesta.

  • Miksi ihmiset vajoavat aina uudelleen raakuuteen ja välinpitämättömyyteen, vaikka materiaaliset olosuhteet voisivat olla lähempänä niin sanottua paratiisinomaista tilaa kuin koskaan aiemmin? Näin kysyy filosofi ja psykoanalyytikko Erich Frommin ajattelua käsittelevä kirja nimeltä Terapiaa mielipuoliselle maailmalle. Sen ovat kirjoittaneet kirjailija, tutkija Mika Pekkola sekä tutkija ja filosofian yliopistonopettaja Jarno Hietalahti. Vuonna 1900 syntyneen Frommin ajatukset sairaasta yhteiskunnasta, joka sairastuttaa jäsenensä, ovat heidän mielestään kuranttia tavaraa nykypäivänäkin.

    Fromm kritisoi voimakkaasti kapitalismia ja sen orjuuttavaa ja eriarvoistavaa vaikutusta, mutta hän ei kuvitellut, että todellinen muutos yhteiskunnassa toteutuisi pelkästään talousjärjestelmää korjaamalla, vaan myös yksilöiden olisi tehtävä sisäisesti henkinen muutos, jossa itsekkyys vaihtuisi solidaarisuuteen. Entinen ortodoksijuutalainen oli kiinnostunut zenbuddhalaisuudesta ja meditaatiosta.

    Fromm liputtaa teoksissaan sen puolesta, että ihmiset saisivat elää todellisessa vapaudessa, missä heidän luovuudelleen olisi tilaa ja missä heillä olisi aitoa kunnioitusta toisiaan kohtaan. Fromm oli elämänilon, rakkauden ja myötätunnon puolestapuhuja. Hänen mukaansa ihmiskunnalla on toivoa, vaikka juuri nyt näköpiirissä olisikin vain kauhua ja julmuuksia.

  • Ilmastonmuutos on noussut päivänpolitiikan agendalle. Se kuitenkin jakaa voimakkaasti eri puolueita. Nykyään ei enää niinkään kiistellä siitä, onko ilmastonmuutos totta vai ei, vaan erimielisyyksiä on siitä, millainen painoarvo ilmastonmuutokselle pitäisi antaa ja miten se pitäisi ratkaista. Eniten erimielisyyksiä tästä on perussuomalaisten ja vihreiden välillä. Perussuomalaisten mielestä ilmastonmuutosta liioitellaan julkisuudessa, vihreiden mielestä taas asiasta pitäisi puhua enemmänkin.

    Onko suhtautumisesta ilmastonmuutokseen tullut identiteettikysymys ja puolueista erilaisia identiteettejä houkuttelevia muutamaa asiaa ajavia liikkeitä?

    Vieraina perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio sekä vihreiden ryhmän puheenjohtaja Emma Kari.

    Toimittaja on Sari Valto.

  • Syyriassa lähellä Irakin rajaa on viime talvesta lähtien virunut aavikkoleirin kurjissa oloissa kymmeniä tuhansia ihmisiä, mukana kymmenkunta suomalaista naista ja 33 lasta. Isis-taistelijoiden perheenjäseniä pidetään erillisellä aidatulla ja vartioidulla alueella ja sinne suomalaisetkin on sijoitettu. Olot ovat alkeelliset, sairaudet leviävät ja kaikesta on puutetta.
    Keskustelu on kuukausien ajan vellonut siinä, onko Suomella velvollisuutta käyttää verorahojaan siihen, että se hakisi takaisin Suomeen naisia, jotka ovat vapaaehtoisesti matkustaneet konfliktialueelle ja mahdollisesti olleet tukemassa Isiksen julmuuksia.

    Unicefin vaikuttamis-ja ohjelmajohtaja Inka Hetemäki haluaa kääntää keskustelun lapsiin. Hänen mukaansa lapsia ei voida rangaista sillä perusteella, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Suomi ei tällä hetkellä hänen mielestään noudata YK:n lastenoikeuksien sopimusta, jonka mukaan lapsella on syrjimätön oikeus turvalliseen elämään. Käytännössä sopimuksen noudattaminen tarkoittaisi Hetemäen mukaan sitä, että lapset haettaisiin äiteineen Suomeen ja täällä kartoitettaisiin lastensuojelutarve normaaliin tapaan. Äidit puolestaan laitettaisiin rikostutkintaan.
    Tutkija Karin Creutz Helsingin yliopistosta on myös sitä mieltä, että äidit ja lapset olisi haettava leiriltä pois, koska se on myös turvallisuuskysymys. Mitä pidempään ihmisiä pidetään leirillä, sen suurempi riski siellä on radikalisoitua.

  • Kun pariskunta aloittaa rakastuneena yhteiselonsa, mitään esteitä suhteen onnistumiselle ei nähdä. Ei vaikka toinen tulisi itäsuomalaisesta duunarisuvusta ja toinen pohjanmaalaisesta porvarissuvusta. Erilaiset lähtökohdat eivät välttämättä tuokaan ongelmia suhteelle. Mutta pariskuntien sukutaustoilla ja yhteiskuntaluokilla on kuitenkin edelleen yllättävän iso merkitys. Näin sanovat ainakin historiantutkija Laura Kolbe sekä psykoterapeutti Katriina Järvinen uudessa kirjassaan Sopivia ja sopimattomia – lempi, luokka ja suomalainen parisuhde (Kirjapaja 2019).

    "Tulemme edelleen työväenluokasta tai paremmista piireistä, Hämeestä tai Karjalasta, Bulgariasta tai Beninistä. Olemme myös naisia, miehiä tai muunsukupuolisia, kuulumme tiettyyn ikäryhmään, olemme insinöörejä tai taiteilijoita - luokituksia on tarjolla loputtomasti. Ryhmien välille syntyy helposti eturistiriitoja. Ne voivat siirtyä valtakamppailuiksi myös parisuhteen sisälle. Hyvinä päivinä toisen suoraselkäinen pohjalaisuus voi olla ihastuttava piirre, huonoina päivinä lyömäase tätä vastaan." (ote kirjasta Sopivia ja sopimattomia)

    Kirjassaan Kolbe ja Järvinen kertovat paitsi omista kokemuksistaan ”lemmen ja luokan saloista” myös neljäntoista 1940−1990-luvulla syntyneen henkilön tai pariskunnan heimo-, kulttuuri- ja luokkaretkistä.

  • Synnymme rakastamaan kehoamme, mutta kasvaessamme tämä tyytyväisyys karisee nopeasti. Opimme ympäristön pienistä viesteistä, millainen ihannekehon pitäisi olla. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa puolet alakouluikäisistä länsimaisista tytöistä kokee tyytymättömyyttä omaan kehoonsa – riippumatta painostaan.
    Aikuisista naisista harva pystyy luettelemaan kehonosia, joihin olisivat tyytyväisiä. Sen sijaan lista kohennusta kaipaavista asioista on useimmiten pitkä.
    Huono kehonkuva ei tarkoita vain kilojen kanssa kamppailemista. Se voi aiheuttaa masennusta, syömishäiriöitä, itsetunto-ongelmia. Se voi tarkoittaa myös, että alamme vältellä asioita, joista pidämme: esimerkiksi uimahalliin menemistä. Huono kehonkuva voi aiheuttaa kokonaisvaltaista pahoinvointia.
    Miten sitten kehonkuvaa voi parantaa? Miten päästä siihen tilaan, että voisi suhtautua omaan kehoonsa tyytyväisyydellä ja hyväksynnällä, vaikka ei muuttaisi kehossaan mitään? Kaikki kehoomme liittyvät tunteemme ovat päämme sisäisiä ajatuksia, eivät itse kehossamme. Ongelma on siis ajatuksissamme, ei kehossamme.
    Psykologi Katarina Meskanen HUS:n syömishäiriöyksiköstä ja lihavuustutkija Hannele Harjunen Jyväskylän yliopistosta keskustelevat kehonkuvaongelmista ja itsensä vapauttamisesta ulkoisista paineista. Meskaselta on ilmestynyt valokuvaaja Heidi Strengellin kanssa kehosuhdetta käsittelevä kirja "Rakas keho" ja Harjunen puolestaan valmistelee parhaillaan kirjaa suomalaisten kokemuksista siitä, miten heitä on syrjitty ylipainon takia. Toimittajana Sari Valto.
    Kuva: AOP/ Ismo Pekkarinen

  • Rehellisyys maan perii, sanotaan. Mutta onko todella näin? Saako rehellinen ihminen mitään palkkiota toiminnastaan? Entä saako valehtelija aina lopulta rangaistuksen? Ei läheskään aina, tämänhän me näemme jo maailmanpolitiikassa. Elämä on usein monimutkaista eikä aina edes ole selvää se, mikä on valetta, jos ei myöskään tiedetä totuutta.
    Jokainen meistä valehtelee joskus. Taito opitaan jo taaperoiässä. Joidenkin mielestä taito valehdella on jopa tärkeä sosiaalinen taito, muutoinhan me töksäyttelisimme totuudentorvina loukkauksia sinne tänne.
    Tärkeää on myös miettiä, minkä palveluksessa oma rehellisyys on. Jos käräytän työkaverin vilpistä, olen kyllä rehellinen, mutta onko motiivini vain oikeudenmukaisuuden saavuttaminen vai kenties rangaistuksen koituminen työkaverille? On myös punnittava, mitä rehellisyydestämme seuraa. Jos tiedämme läheisen ystävämme puolison pettävän tätä, kertoako asiasta vai eikö?
    Keskustelijoina psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen sekä eetikko Antti Kylläinen.

  • Suomen pitäisi olla hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä. Näin linjataan uudessa hallitusohjelmassa. Hiilineutraalius edellyttää, että fossiilisten polttoaineiden käyttöä vähennetään ja toisaalta hiilinieluja kasvatetaan. Parhaillaan Suomessa on kuitenkin vireillä useampikin sellutehdashanke, jotka toteutuessaan tarvitsevat kosolti puuta. Miten metsien taloudellinen hyötykäyttö sopii yhteen hiilinielujen kasvattamistavoitteen kanssa? Mihin suuntaan tällä hetkellä suomalaista metsäpolitiikkaa pitäisi viedä?
    Keskustelijoina MetsäGroupin emoyhtiön Metsäliitto Osuuskunnan liiketoimintajohtaja Juha Mäntylä, metsänomistaja Mikko Tiirola sekä Suomen ympäristökeskuksen professori Jyri Seppälä.
    Toimittajana Sari Valto.

  • Miehille on jo useamman vuosikymmenen ajan opetettu, että tunteista pitää puhua. Vähitellen oppi on menossa perille ja äijäkulttuuri on murtumassa. Mutta vanhat asenteet, joiden mukaan tunnepuhe on naisten hommaa, ovat tiukassa. Mies saattaa yhä kokea, että omista tunteista puhuminen paljastaa hänestä liikaa heikkoutta. Näin sanoo psykologi ja pariterapeutti Tony Dunderfelt.

    Sami Minkkinen on esimerkki nuoremmasta polvesta, jolle omista tunteistaan puhuminen on jo hyväksytympää. Minkkinen on tunnettu Havaintoja parisuhteesta -blogistaan, jota seuraa lähemmäs 100 000 lukijaa. Se, että tunteista ja parisuhteesta kirjoittaa mies, oli varsinkin blogin alkutaipaleella kuutisen vuotta sitten suuri kummastelun aihe.

    Nyt blogia ei enää kummastella, mutta saamiensa palautteiden mukaan miehille ääneen omista tunteistaan puhuminen on yhä vaikeaa. Eräs mies kiitti Minkkistä siitä, että tämä sanoittaa teksteissään sen, mitä hän ei itse pysty.

    Toimittaja on Sari Valto.

  • Jos amerikkalainen kirjailija Mark Manson olisi töissä Starbucks-kahvilassa, hän kirjoittaisi kahvimukin kylkeen nimen sijaan jotain tällaista: "Jonakin päivänä kuolet, ja niin kuolee myös jokainen rakastamasi ihminen. Sanomisillasi ja tekemisilläsi on merkitystä lähinnä vain muutamille ihmisille ja ohikiitävän hetken ajan. Tämä on Epämiellyttävä totuus elämästä. Kaikilla ajatuksillasi ja teoillasi vain välttelet tätä tosiasiaa. Olemme avaruuspölyn merkityksettömiä hiukkasia… Merkityksemme on vain omaa keksintöämme – me emme ole mitään. Helvetin hyvää kahvihetkeä."

    Tämä on ote Mansonin uusimmasta kirjasta Kaikki menee päin helvettiä.

    Mansonin viesti merkityksettömyydestämme on päinvastainen sille, mitä meille on jo pitkään toitotettu. Meillehän on juuri opetettu, miten tärkeitä olemme, miten voimme elää merkityksellistä elämää oma ainutkertainen tärkeytemme muistaen. Mutta juuri tämä yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on saanut meidät Mansonin mukaan hakemaan onnea ja toivoa vääristä asioista. Minulle kuuluu tämä! Minä haluan tuota! Minulla on oikeus tähän! Olemme oppineet tekemään vaihtokauppoja: kun ostan tämän henkisen valmennuksen, tulen onnellisemmaksi. Kun alan seurata tuota ruokavaliota, muutun onnellisemmaksi. Teemme asioita vain oman elämämme parantamiseksi. Meillä ei ole enää suurta päämäärää. Tai sitten pakenemme merkityksettömyyttämme hedonistisesti viihteeseen.

    Mitä sitten pitäisi tehdä? Mark Mansonin mukaan ihminen tarvitsee kyllä toivoa ja merkityksellisyyttä pysyäkseen järjissään, mutta näitä on haettava eri tavoin kuin tähän asti. Onni ja parempi elämä ei löydy ostamalla jotain, liittymällä ideologiseen järjestöön tai ripustautumalla uskontoon, vaan se voi löytyä luopumalla onnen tavoittelusta. On hyväksyttävä, että kipu ja kärsimys eivät poistu elämästä, vaan ne on kohdattava. Älä toivo itsellesi jotain lisää vaan mieti mistä voit luopua. Älä toivo koko ajan jotain parempaa vaan näe tämän hetken hyvyys. Manson kannattaa Immanuel Kantin ajatuksia siitä, että on elettävä ihmisyyden periaatteen mukaan: on oltava nöyrä, ei saa käyttää muita ihmisiä välineinä, on oltava rehellinen, on tehtävä itsestään parempi ihminen.

    Mitä mieltä filosofit Sara Heinämaa ja Markus Neuvonen ovat Mark Mansonin ajatuksista?

    Toimittaja on Sari Valto.

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä