Ykkösaamun kolumni

Sami Kolamo: Entä jos Matti Nykänen olisikin ollut Maija Nykänen?

  • 5 min
  • toistaiseksi

Mitä olisi tapahtunut, jos Matti Nykäsen menestyksen olisi saavuttanut nainen? Urheilusaavutuksia olisi kunnioitettu, mutta sekoilun kanssa olisi ollut toisin, sanoo urheiluun perehtynyt mediatutkija Sami Kolamo kolumnissaan.
Kuvitellaanpa tilanne, jossa Matti Nykäsen urheilusaavutukset olisikin tehnyt naisurheilija, vaikkapa Maija Nykänen.

Tätä kuvitteellista naisnykästä voi tarkastella tähteyden, julkisuushenkilöyden ja sankaruuden kautta. Näin urheilija näyttäytyy osana yhteisöään, joka puhetavoillaan tuottaa sekä naurunalaisia että ylevöitettyjä (media)karikatyyreja, eräänlaisia pilakuvia. Samalla yhteisö paljastaa sukupuolitettuja arvoasetelmiaan. Niitä on urheilussa todella paljon.

Tähtenä tuikkiminen ei ole mahdollista ilman laajaa medianäkyvyyttä. ”Meidän Matti” kokosi ihmisiä kuin noiduttuna töllöttimen ääreen silloin, kun kanavapujottelu rajoittui kolmeen ”keppiin”. Samoihin aikoihin tv-ruuduissa urheilukansan sydämiin itsensä lykki Marja-Liisa Haemaelaeinen.

Urheilijan olympiavoittoja arvostetaan sukupuoleen katsomatta. ”Meidän Marja-Liisan” hiihtoa tosin kuvailtiin usein miehisin kielikuvin niin, että hänet ajoittain koettiin ”liian miehiseksi”. Hän antoi kaikkensa ja eteni räkä poskella jopa ronskimmin kuin miehet konsanaan. Lisäksi miesurheilijat saivat 1980-luvulla – ja saavat edelleen – määrällisesti naisurheilijoita enemmän medianäkyvyyttä. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi.

Nais- ja miesurheiijoita kohdellaan eri tavoin julkkiksina, etenkin jos tähän median tuottamaan hahmoon yhdistyy sekoilemista. Kun miesurheilija ryyppää ja käyttäytyy aggressiivisesti, hänet saatetaan määritellä luonnonlapseksi, joka Peter Pan -myytin mukaisesti ei ole suostunut aikuistumaan. Hänen toimintansa biologisoidaan.

Hän ei voi vastustaa testosteronierityksensä käytösvaikutuksia ja keskittymishäiriögeenin vuoksi hän sortuu perheväkivaltaan. Naisurheilijaa saatettaisiin vastaavanlaisessa tilanteessa kutsua hysteeriseksi ja tasapainottomaksi ihmistaimeksi, joka ei kykene hallitsemaan tunteitaan. Tai hysteeriseksi naisurheilijan käyttäytyminen usein ainakin urheilukentällä tulkitaan silloin kun hän on suorapuheisesti ja kiukkuisesti välittänyt mielipiteensä vaikkapa tuomarille. Moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa.

Maija Nykäsen tolkutonta juhlimista ei olisi katsottu mediassa hyvällä – etenkään raskausaikana, jos sellainen tilanne olisi ylipäätään syntynyt. Myöskään lähipubissa istumista ja ohran jyvät silmissä suoritettuja strippauskeikkoja ei olisi suvaittu silloin, kun äidin olisi pitänyt olla kotona hoivatouhuissa.

Television keskusteluohjelmissa ja lehtien palstoilla moralistit olisivat lynkanneet naisurheilijajulkkiksen, joka viihtyy enemmän kantabaarin jengin kuin taaperonsa kanssa. Lastensuojeluviranomaiset olisivat luultavasti puuttuneet ”Äitee” Nykäsen sekoilemiseen.

Maija Nykänen ei olisi ollut ”turha julkkis”. Hänessä olisi ollut kulttuuria tuottavaa voimaa, josta myös lehdet olisivat taloudellisesti hyötyneet. Naisnykäsen toiminnan rajat tosin olisivat olleet kapeat. Hänestä ei olisi tehty juttuja kuin liukuhihnalta. Hänet olisi tietyin osin jopa vaiennettu.

Maija Nykäsen kanssa ei olisi naurettu niin auvoisasti kuin Matin kanssa. Naisnykänen olisi luokiteltu ”roskasakkiin” ilman ironis-empaattisia sävyjä. Hänen koomisuutensa ei olisi ollut joustavaa ja mukaan kutsuvaa vaan jäykkää ja aseista riisuvaa. Maijan mediakarikatyyri ei olisi toiminut alibina sovinnaisen keskiluokan pikkujoulusekoilulle. Maijaa ei oltaisi monistettu t-paitoihin ja elokuviin retrohenkisellä otteella. Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän.

Maija olisi luonnetyyppinä jähmettynyt kehykseksi, johon ei olisi ollut vaivatonta astua ilman häpeän ja (itse)inhon tunteita. Alkoholisoituneen Maijan ulkonäön rapistumista oltaisiin kauhisteltu kahvipöytäkeskusteluissa, joiden tulkinnoissa hänen oltaisiin katsottu menettäneen huippu-urheilijalle tyypillisen katseita puoleensa vetävän kovan kropan hehkun.

Tähtitarinat ja julkkiskohut tunteisiin vetoavine piirteineen tuottavat tietyntyyppisen sankarin sädekehän. Henkilösäteilyssä on kansallisen tunneilmapiirin hohtoa, sillä ihaileminen on alun perin syntynyt kansallisesti merkittävänä pidetyn voiton kautta. Näitä merkittäväksi määriteltyjä voittoja on siunautunut naisille huomattavasti vähemmän kuin miehille, ainakin jos historiikeissa kerrottua urheilun ”hyvää tarinaa” on uskomista.

Urheilusankarin kuoleman jälkeiset reaktiot kertovat siitä, millaiset tunteet virtaavat ”kansan syvissä riveissä” ja miten tunteet tarttuvat erilaisiin urheilijatyyppeihin. Tässä yhteydessä on usein puhuttu kunnian palautuksesta, kun yhteisö, jota myös yleisöksi voi kutsua, muistelee sankarinsa suurtekoja.

Nykyisessä tositeeveekulttuurissa, jossa tavikset ja julkkikset kilpaa paljastavat yksityisiä asioitaan, kyse ei ole kuitenkaan vain urheilijan ylevöittämisestä uudelleen vaan yhtä lailla yleisön sielunpuhdistusrituaalista.

Kanssasurijat (jotka vielä hetki sitten olivat kanssanaurajia) herkeämättä peukuttavat ja hymiöilevät toinen toisilleen somenäyttämöillään. Verkkoalustat toimivat rippituoleina, joissa yleisöt ovat ottaneet esiintyjän roolin. Näissä ihmisten omien tunteiden tunnustusperformansseissa, joissa kerrotaan minun tunnesuhteestani edesmenneeseen urheilutähteen ja mediakarikatyyriin, naisnykänenkin olisi saanut tavanomaista lempeämmän ja säälillisemmän kommentointiketjun. Valtiollisia hautajaisia hänelle ei surmin suinkaan kukaan olisi kehdannut ehdottaa. Siitä vasta mediakohu olisi syntynyt.

Kirjoittaja on urheiluun perehtynyt mediatutkija ja aineenopettaja. Hän seurasi junnuna Sarajevon ja Calgaryn talviolympialaisia yhtä innostuneesti kuin muutkin naapuruston urheiluhullut.

Lähetykset

  • ke 10.4.2019 7.00 • Yle Areena

Jaksot

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä