Sari Valto

Älä ripustaudu toivoon

  • 52 min
  • toistaiseksi

Jos amerikkalainen kirjailija Mark Manson olisi töissä Starbucks-kahvilassa, hän kirjoittaisi kahvimukin kylkeen nimen sijaan jotain tällaista: "Jonakin päivänä kuolet, ja niin kuolee myös jokainen rakastamasi ihminen. Sanomisillasi ja tekemisilläsi on merkitystä lähinnä vain muutamille ihmisille ja ohikiitävän hetken ajan. Tämä on Epämiellyttävä totuus elämästä. Kaikilla ajatuksillasi ja teoillasi vain välttelet tätä tosiasiaa. Olemme avaruuspölyn merkityksettömiä hiukkasia… Merkityksemme on vain omaa keksintöämme – me emme ole mitään. Helvetin hyvää kahvihetkeä."

Tämä on ote Mansonin uusimmasta kirjasta Kaikki menee päin helvettiä.

Mansonin viesti merkityksettömyydestämme on päinvastainen sille, mitä meille on jo pitkään toitotettu. Meillehän on juuri opetettu, miten tärkeitä olemme, miten voimme elää merkityksellistä elämää oma ainutkertainen tärkeytemme muistaen. Mutta juuri tämä yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on saanut meidät Mansonin mukaan hakemaan onnea ja toivoa vääristä asioista. Minulle kuuluu tämä! Minä haluan tuota! Minulla on oikeus tähän! Olemme oppineet tekemään vaihtokauppoja: kun ostan tämän henkisen valmennuksen, tulen onnellisemmaksi. Kun alan seurata tuota ruokavaliota, muutun onnellisemmaksi. Teemme asioita vain oman elämämme parantamiseksi. Meillä ei ole enää suurta päämäärää. Tai sitten pakenemme merkityksettömyyttämme hedonistisesti viihteeseen.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Mark Mansonin mukaan ihminen tarvitsee kyllä toivoa ja merkityksellisyyttä pysyäkseen järjissään, mutta näitä on haettava eri tavoin kuin tähän asti. Onni ja parempi elämä ei löydy ostamalla jotain, liittymällä ideologiseen järjestöön tai ripustautumalla uskontoon, vaan se voi löytyä luopumalla onnen tavoittelusta. On hyväksyttävä, että kipu ja kärsimys eivät poistu elämästä, vaan ne on kohdattava. Älä toivo itsellesi jotain lisää vaan mieti mistä voit luopua. Älä toivo koko ajan jotain parempaa vaan näe tämän hetken hyvyys. Manson kannattaa Immanuel Kantin ajatuksia siitä, että on elettävä ihmisyyden periaatteen mukaan: on oltava nöyrä, ei saa käyttää muita ihmisiä välineinä, on oltava rehellinen, on tehtävä itsestään parempi ihminen.

Mitä mieltä filosofit Sara Heinämaa ja Markus Neuvonen ovat Mark Mansonin ajatuksista?

Toimittaja on Sari Valto.

Lähetykset

  • ti 17.12.2019 10.00 • Yle Radio 1

Jaksot

  • Ammattimentalisti Jose Ahonen tietää, minkä kortin valitsit pakasta ja saattaa arvata koirasi nimen. Hän osaa tulkita mikroilmeitäsi ja pystyy ohjailemaan päätöksiäsi. Hän pystyy myös viemään silmiesi edessä rannekellon kädestäsi ilman, että huomaat mitään.
    Mentalistin työnkuvaan kuuluu ajatusten lukeminen, ennustaminen ja esineiden liikuttaminen, muun muassa. Näin ei tietenkään oikeasti tapahdu, vaan kyse on illuusiosta.
    Mentalismissa käytetään hyväksi aivojemme rajallista huomiokykyä ja myös taipumustamme siihen, että uskomme siihen, mihin haluamme uskoa.
    Mentalismista ja havaintokyvystämme keskustelevat Sari Valton kanssa Jose Ahonen sekä havaintopsykologi Jukka Häkkinen.

  • Luovuutta toitotetaan tulevaisuustaitona. Innovaatioita peräänkuulutetaan. Luovaa laatikon ulkopuolelta ajattelemista kannustetaan. Mutta mitä tämä sanahelinä käytännössä oikeasti tarkoittaa? Mitä luovuus on? Miten löytää sitä itsestään? Luovuusvalmentaja Krista Launonen, filosofi Lauri Järvilehto ja mainossuunnittelija Paavo Järvilehto ovat kaikki yhtä mieltä siitä, että meistä jokainen on luova ja jokaisessa työssä voi kehittää luovuuttaan. Luovuus ei ole jotain ihmeellistä tai erityisen taiteellista, vaan siinä on kysymys ideoinnista: ratkaisujen etsimisestä erilaisiin ongelmiin. Juuri näinä poikkeusaikoina esimerkiksi opettajat tarvitsevat luovuutta miettiessään, miten opetus järjestetään etänä ja yrittäjät joutuvat keksimään uusia tapoja saada kassaan rahaan, kun asiakkaita ei enää tule ovesta sisään.

    Niin sanotussa luovassakaan työssä ideoita ei kuitenkaan vain pulpahtele ihmisten mieliin, vaan ideoiden syntyminen vaatii kovaa pohjatyötä.

    Luovuuden tietoisesta lisäämisestä ei ole pelkästään hyötyä töissä, vaan siitä koituu myös iloa ja hauskuutta elämään, sanovat Krista Launonen sekä Lauri ja Paavo Järvilehto.

  • Valkoisiin suojapukuihin pukeutuneita näytteenottajia. Ihmisiä hengityskoneissa. Kuolleiden määrä pylväsdiagrammilla ilmaistuna. Aavemaisen tyhjiä katuja. Ihminen eristyksissä ikkunansa takana. ”Olemme sodassa sellaista vihollista vastaan, jonka strategiaa emme tunne” –tyylisiä lausuntoja.

    Mediassa vilisee nyt tunteisiimme vaikuttavia kuvia ja lausuntoja, jotka vahvistavat kaikki samaa viestiä: olemme kriisissä, elämme poikkeusoloissa. Helsingin yliopiston emootiotutkija, dosentti Mikko Salmela sanoo, että tietty määrä pelon tunnetta tarvitaankin, jotta ihmiset toimisivat ohjeiden mukaan eivätkä vähättelisi uhkaa. Tunteiden säätely on hänen mukaansa median ja hallituksen tehtävä. Hänen mielestään hallituksen tapa pitää säännöllisiä tiedotustilaisuuksia, joissa annetaan selkeitä toimintaohjeita ihmisille, on tässä tilanteessa hyvä. Medialla voi olla hänestä myös rauhoittava vaikutus. Tätä voidaan luoda esimerkiksi haastattelemalla koronasta parantuneita ihmisiä.

    Yliopistonlehtori, Salli Hakala on erikoistunut kriisiviestintään ja kriisin aiheuttamaan julkiseen huoleen. Hän kiinnittää aina kulloisenkin kriisin kohdalla huomiota siihen, kenen kriisistä media puhuu ja kenen ei. Korona on nyt lyönyt mediassa isolla volyymilla läpi, eikä esimerkiksi malariaan vuosittain kuolevista 400 000 ihmisestä kukaan ole kiinnostunut. Malaria on köyhien alueiden sairaus ja rikkaissa maissa siihen on olemassa lääkkeet. Korona sen sijaan uhkaa myös hyväosaisia ja rikkaita, eikä rahakaan tuo heille lääkkeitä. Ensimmäisenä koronaan reagoikin pelolla markkinat. Se, että korona uhkaa murentaa taloutta, onkin Hakalan mukaan voimistanut kriisitietoisuutta huomattavalla tavalla.

  • Eurooppa on poliittisesti hädin tuskin toipunut vuoden 2015 pakolaisaallosta, kun Kreikan ja Turkin rajalle on muodostunut uusi kriisi. Turkki ei halua enää yksin hoitaa miljoonia pakolaisia alueellaan, mutta myöskään Kreikka ei halua ottaa turvapaikanhakijoita vastaan. Vaikka tilanteessa on paljolti kysymys siitä, että Turkki painostaa pakolaisilla EU:ta, niin se ei poista sitä, että EU:n on jälleen kohdattava se tosiasia, ettei sillä ole toimivaa yhteistä turvapaikkapolitiikkaa. Millainen suunta tässä pitäisi EU:n ottaa, siitä keskustelevat kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi, Pakolaisapu ry:n toiminnanjohtaja Annu Lehtinen sekä Ulkopolitiikka-lehden toimittaja, tietokirjailija Anna-Kaisa Hiltunen.

  • ”Ihanaa päästä eläkkeelle! Elän aktiivista elämää, luen paljon, kirjoitan, käyn yliopistolla luennoilla, näen ystäviäni,” suunnitteli Irja Askola pari vuotta sitten juuri ennen jäämistään eläkkeelle Helsingin piispan virasta.
    Aluksi kaikki olikin ihanaa. Mutta parin kuukauden kuluttua tuli pudotus. Mieli alkoi muuttua apeaksi, olo saamattomaksi. ”Olin aina ollut aikaansaava ja nyt tuntui, etten jaksa mitään. Jouduin tutustumaan itsessäni aiemmin tuntemattomaan puoleen. Kuka oikeastaan olen? Kävin lääkärissä verenpaineen takia ja sillä käynnillä lääkäri alkoi kysellä voinnistani vähän laajemmin ja totesi minun olevan masentunut,” Askola kertoo.
    Askolalla huonoa ja alavireistä vaihetta kesti yli vuoden. Sitten Irja Askola matkusti Namibiaan. Maisemanvaihdos sai alavireyden väistymään. Hän myös löysi uutta elämäänsä: päiväkotilapset, joiden luona hän käy yhtenä päivänä viikossa. Hän kirjoittaa lapsille joka viikko uuden sadun, jota nämä odottavat aina innolla.

    Gerontologian tutkimuskeskuksen johtaja Kirsi Lumme-Sandtin mukaan Askolan kokema ”ensin hurmos, sitten pudotus” on monelle muullekin eläkkeelle jääneelle tuttua. Eläkkeelle jäämisen aiheuttamaa elämänmuutoksen suuruutta ei välttämättä pysty ennakoimaan. On luovuttava ammatti-identiteetistä, työpaikan tuomasta statuksesta, työyhteisöstä ja työn luomasta päivärytmistä.
    Suomessa on 1,6 miljoonaa eläkeläistä. Joukkoon mahtuu hyvin monenlaisissa elämäntilanteissa eläviä ihmisiä. ”Opetan Tampereen yliopistossa terveystieteitä ja sanon aina opiskelijoille, että eläkeläisiin mahtuu kaksi perhesukupolvea. Äiti ja tytär voivat olla yhtä aikaa eläkkeellä. Mutta 95-vuotiaan äidin ja 65-vuotiaan tyttären elämät ovat ihan erilaisia,” sanoo Kirsi Lumme-Sandt.

    Lumme-Sandtin mukaan vanhat voivat nykyään olla ja tehdä mitä haluavat, kun taas pari vuosikymmentä sitten raamit ”sopivuudelle” olivat paljon tiukemmat. Se on hänestä positiivista. Nykyajalle leimallinen aktiivisuuden vaatimus voi olla puolestaan tuntua joistakin rasittavalta. ”Olen tutkinut ET-lehtiä pitkään. Parikymmentä vuotta niissä otsikoitiin, että ’eläkkeelläkin voi harrastaa.’ Nykyään tuollainen otsikko kuulostaisi hassulta. Nythän ei vain voi vaan pitää harrastaa. Pitää suunnilleen kiivetä Kilimanjarolle tai ryhtyä taidemaalariksi, kun jää eläkkeelle.”

  • Kun pariskunta aloittaa rakastuneena yhteiselonsa, mitään esteitä suhteen onnistumiselle ei nähdä. Ei vaikka toinen tulisi itäsuomalaisesta duunarisuvusta ja toinen pohjanmaalaisesta porvarissuvusta. Erilaiset lähtökohdat eivät välttämättä tuokaan ongelmia suhteelle. Mutta pariskuntien sukutaustoilla ja yhteiskuntaluokilla on kuitenkin edelleen yllättävän iso merkitys. Näin sanovat ainakin historiantutkija Laura Kolbe sekä psykoterapeutti Katriina Järvinen kirjassaan Sopivia ja sopimattomia – lempi, luokka ja suomalainen parisuhde (Kirjapaja 2019).

    "Tulemme edelleen työväenluokasta tai paremmista piireistä, Hämeestä tai Karjalasta, Bulgariasta tai Beninistä. Olemme myös naisia, miehiä tai muunsukupuolisia, kuulumme tiettyyn ikäryhmään, olemme insinöörejä tai taiteilijoita - luokituksia on tarjolla loputtomasti. Ryhmien välille syntyy helposti eturistiriitoja. Ne voivat siirtyä valtakamppailuiksi myös parisuhteen sisälle. Hyvinä päivinä toisen suoraselkäinen pohjalaisuus voi olla ihastuttava piirre, huonoina päivinä lyömäase tätä vastaan." (ote kirjasta Sopivia ja sopimattomia)

    Kirjassaan Kolbe ja Järvinen kertovat paitsi omista kokemuksistaan ”lemmen ja luokan saloista” myös neljäntoista 1940−1990-luvulla syntyneen henkilön tai pariskunnan heimo-, kulttuuri- ja luokkaretkistä.

  • ”Kun lapseni kysyi, että voidaanko mennä Linnanmäelle, niin vastaukseni oli, että ei todellakaan. Se olisi ollut kaikkineen satasen reissu, eikä minulla sellaista ylimääräistä rahaa ollut koskaan,” kertoo kaupassa työskentelevä Mari Laasio.
    Kahdelle lapselleen hän kuitenkin yritti saada ruokaa ja vaatteita, omistaan hän tottui tinkimään. Ja kuitenkin hän on ollut 14-vuotiaasta lähtien jatkuvasti töissä.

    Onko oikein, että ihminen tekee ahkerasti töitä, mutta joutuu silti elämään jatkuvien toimeentulo-ongelmien kanssa? Miksi Suomessa palkkatöissä oleva joutuu nostamaan sosiaalitukia? Mistä palkkatyököyhyys oikein johtuu? Ja miltä se tuntuu?

    Virallisesti Suomessa on 60 000 ihmistä, jotka ovat töissä ja nostavat sosiaalitukia, mutta eivät silti yllä köyhyysrajan yläpuolelle eli heidän yhteenlaskettu kuukausittainen käytettävissä oleva tulonsa jää alle 1200 euron. Mutta hiukan väljemmin mitattuna meillä on peräti 400 000 ihmistä, joilla on vaikeuksia tulla palkallaan toimeen ja jotka joutuvat sen takia turvautumaan ainakin joskus sosiaaliturvaan. Heissä on paljon yksinyrittäjiä, osa-aikaisia, matalan koulutuksen kokoaikatöissä olevia, nollatyösopimuslaisia, myös palkkatuella työllistettyjä.

    Mari Laasion lisäksi keskustelussa dosentti Mikko Jakonen Jyväskylän yliopistosta sekä työoikeuden professori Seppo Koskinen Turun yliopistosta.

  • Erilaiset työelämäkyselyt kertovat vuodesta toiseen, että ihmiset eivät koe saavansa tarpeeksi palautetta työstään. Miksi ihmeessä sitä ei anneta? Ja kaipaavatko ihmiset vain mukavaa palautetta vai ovatko he valmiita ottamaan myös negatiivista palautetta vastaan?
    Palautteen pitäisi olla konkreettista. Pelkkä ”hei, teet hyvää työtä” tai ”voisit vähän skarpata” –tyyylinen palaute ei vie tekemistä eteenpäin. Parhaimmillaan palaute – oli se sitten positiivista tai korjaavaa - antaa työntekijälle tunteen, että hänen panoksensa yrityksessä on tärkeä ja että hänen työnsä huomataan.
    Työelämävalmentaja Timo Huttunen ja toimittaja, valmentaja Anna Perho kertovat omista havainnoistaan suomalaisten vuorovaikutustaidoista työpaikoilla.

  • Olla elossa mutta ei hereillä. Näin tunsi oululainen Monika Luukkonen aiemmin elämässään. Kiireistä arkea, viikonlopun tai loman odottelua. Ajoittain mieltä kaihersi ahdistus, masennuskin. Psykoterapiasta oli apua, mutta Monika Luukkonen kaipasi silti kokonaisvaltaisempaa hyvää oloa. Sitten hän sattumalta alkoi kuunnella vietnamilaisen buddhalaismunkin ja mindfulness-opettaja Thich Nhat Hanhin äänikirjaa. Kuunnellessaan munkin ajatuksia Monikasta tuntui kuin hän olisi löytänyt kauan kadoksissa olleen henkisen isänsä.

    Nyt Monika Luukkonen on kirjoittanut kirjan Buddhan hipaisu – harjoituksia hereilläoloon. Kirjassaan Luukkonen jakaa oivalluksiaan meditaation ja läsnäolon voimasta. Nykyään hän kokee elävänsä voimakkaasti tässä hetkessä. Enää ei ole tarvetta haikailla lomamatkojen perään, vaan täysinäisen elämän hetken voi kokea vaikka omalla ulko-ovellaan ympäristöään havainnoimalla.

    Hiukan pidemmälle buddhalaisuuden harjoittamisessa on mennyt Sangen Salo, sillä hän aloitti kuusi vuotta sitten Helsingin Zen Centerissä zenpapin työn. Zenbuddhalaisuudessa häntä viehättää se, ettei siinä anneta valmiita vastauksia mihinkään. Elämä nähdään mysteerinä. Mihinkään ei zenissä pyritä, vaan keskitytään tähän hetkeen. Zen-harjoituksissa onkin kysymys siedätyshoidosta tähän hetkeen.
    ”Tämä epävarma maailma on hutera pohja elämälle, mutta siitä huterasta pohjasta teen tukevan kodin. Meitä pelottaa kontrollin puute elämässä, mutta juuri tätä pelkoa kohden menen,” Sangen Salo sanoo.

  • Masennus on Suomessa yleisin mielenterveyden häiriö. Yhdeksän suomalaista päivässä joutuu jäämään sairaseläkkeelle masennuksen takia. Miksi masennusta ei nykytieteenkään keinoin pystytä kaikkien kohdalla parantamaan? Miksi taas hoito joidenkin kohdalla tehoaa?

    Evoluutiopsykologi Markus J. Rantalan teorian mukaan masennuksessa ei ole kyse vain yhdestä vaan kahdestatoista erityyppisestä sairaudesta. Kaamosmasennus on eri asia kuin vaikkapa yksinäisyyden aiheuttama masennus. Siksi suomalaisessa hoidossa hänen mukaansa usein epäonnistutaan, koska kaikkia näitä eri sairauksia yritetään hoitaa samalla tavalla. Rantala uskoo, että masennuksella ja kehon matala-asteisella tulehduksella on vahva yhteys.

    Hyksin psykiatri Irina Holma muistuttaa, että Rantalan teorioita ei ole lääketieteellisesti todistettu. Hän ei myöskään allekirjoita, että kaikkien masennusta hoidettaisiin samalla tavalla. Eri oireisiin määrätään erityyppisiä lääkkeitä ja terapiamuotoja.

    Yliopisto-opettaja Mika Tukiainen sai ensimmäisen masennusdiagnoosinsa 25 vuotta sitten. Monista lääkekokeiluista, terapioista ja terveellisistä elämäntavoista huolimatta masennus on aina tullut takaisin. Hänen on ollut pakko hyväksyä, ettei todennäköisesti pääse koskaan täysin irti masennustaipumuksestaan.

  • Nykypolitiikkaa tehdään maalaamalla uhkakuvia. Mediassa näkyy vain negatiivisia uutisia. Somessa keskustelu kärjistyy usein riitelyksi. Mikä aikaamme vaivaa? Miksi maailmamme näyttää pyörivän negatiivisuuden voimalla? Missä ovat toiveikkuus ja positiivisuus? Voisiko politiikassa edes menestyä katu-uskottavasti henkilö, joka säteilisi iloa ja positiivisuutta ympärilleen ja joka kaikista ongelmista huolimatta pystyisi valamaan toiveikkuutta ihmisiin? Tai voisiko media olla uskottava, jos se keskittyisi tarjoilemaan enemmän maailman myönteiseen kehitykseen liittyviä juttuja? Sari Valton ohjelmassa vieraina ovat Helsingin Sanomain toimittaja Marko Junkkari, yrittäjä Suvi Auvinen ja politiikantutkija Johanna Vuorelma.

  • Unet ovat tie sisäiseen intuitiiviseen viisauteemme, sanoo psykoterapeutti, luova uniohjaaja Anne Lindhlom-Kärki, joka on neljän vuosikymmenen ajan auttanut ihmisiä ymmärtämään uniaan. ”Unet ovat aina kytköksissä arkielämäämme. Jos huomaat olevasi jollain lailla ahdistunut, mutta et tiedä syytä, saatat unityöskentelyn avulla saada oivalluksen ahdistuksesi syistä. Unet ovat tie sisimpäämme, jossa olemme aina totta itsellemme,” hän sanoo.

    Tietokirjailija, toimittaja Anna Tommola ei usko, että jokaisella unella on välttämättä mitään syvempää merkitystä unennäkijälle. Hänen mukaansa unessa voi olla pelottava kohtaus kellarissa, mutta kellarin ei tarvitse symboloida jotain alitajunnan hämäryyksiä, jotka on nostettava päivänvaloon, vaan kyse saattaa olla siitä, että kellari lähtökohtaisesti on pelottava paikka. Ehkä unissa harjoitellaan pelottavia tilanteita? Tommola kiinnittää huomiota myös siihen, että lähes aina unissa on muitakin ihmisiä kuin unennäkijä itse. Ehkä unien tarkoitus on harjoituttaa sosiaalisia tilanteita?

    Unta on paljon tutkittu, mutta unien mystinen maailma on yhä tieteellisesti selittämätön.. Ehkä se juuri siksi on niin kiehtova?

Kuuntele myös

    Muualla Yle.fi:ssä