Elämä on julmaa. Asiat eivät aina mene suunnitelmien mukaan. Useimmiten ne menevät jollain tavalla toisin. Ja joskus käy niin, että ne menevät katastrofaalisella tavalla juuri niin kuin niiden ei olisi pitänyt mennä.
Minulle on käynyt niin. Kun olin haudannut kolme minulle rakasta asiaa puolen vuoden sisään - kaksi niistä ihan konkreettisesti - minulla oli valittavanani kaksi tietä.
Saman valinnan ääressä on jokainen meistä silloin, kun toiveet ja todellisuus eivät omassa elämässä kohtaa.
Ensimmäinen tie on helppo valita. Sen kun jatkaa vain samaa rataa.
Sillä tiellä ihminen kantaa sylissään pettymystä. Vaikka tie on suora ja näköalat kauniit, kompuroi matkalainen jatkuvasti, koska pettymys on silmien edessä ja estää näkyvyyden. Vaikka saapuisi miten hienoon paikkaan tahansa, pettymys on aina mukana, ja se nostetaan aina kyytiin matkan jatkuessa.
Pettymys on raskas matkatavara. Mitä kauemmin sitä kantaa, sitä enemmän se painaa ja pistää vihaksi. Hitto sentään, kaikki olisi niin kivaa ja hienoa, jos ei tällaista lastia olisi saanut raahattavakseen.
Lopulta pettymyksestä tulee osa kantajaansa. Katkeruus. Tekosyy sille, miksi mukaan ei voi ottaa mitään muuta. Kädet ovat jo täynnä! Jos matkanteko tökkii, voi aina syyttää painavaa taakkaansa. Muuten kyllä, mutku! Matkalainen unohtaa, että pettymyksen kantaminen on vapaaehtoista.
Toinen tie on vaikeampi kulkea, ainakin aluksi.
Se tie on varoittamatta täysin erilainen kuin mihin on tottunut. Kun elämä ei ole vastannut toiveisiin, ja suuntaa on haettava uudelleen, jopa tien alkupää on vaikea löytää. Kun se löytyy, lähdetään matkaan ilman kompassia ja karttaa.
Lähteminen kestää. Hyvästit ovat pitkät. Jos jotenkin pystyy hyväksymään tapahtuneen ja antamaan anteeksi - kuka toiselle ihmiselle, kuka maailmankaikkeudelle - pääsee askel kerrallaan vähän eteenpäin.
Unohtaa ei tarvitse, eikä voikaan. Se mitä joskus oli ja mitä toivoi, jätetään taakse.
Tällä tiellä on kuljettava silmät auki ja katse kaukaisuudessa, koska reitti on vieras ja uusi. Aluksi ei tahdo jaksaa edes ensimmäisen mäen taakse, koska pettymys vielä painaa. Vähitellen matkanteko käy kuitenkin kevyemmäksi.
Löytyy uutta. Löytyy kaunista ja hyvää. Löytyy uusia suunnitelmia, joista jotkut toteutuvat ja jotkut eivät. Löytyy seikkailu. Löytyy elämä.
Mitä kauemmas kävelee pettymyksestä, sitä vähemmän se muistuttaa itsestään. Lopulta se on vain yksi monista paikoista, joissa joskus on käynyt.
En tiedä mikä minut sai suurten pettymysten jälkeen valitsemaan tien numero kaksi. Kaikilla edellisillä kerroilla, pettymyksiä kohdatessani, olin puskenut ykköstietä pitkin. Ehkä tällä kertaa kannettavaa olisi ollut jo liikaa? Tai ehkä valintani oli vain onnekas vahinko. Mitään elämää suurempaa viisautta minussa ei ole, sillä olen nähnyt kulkemani tiet vasta jälkeenpäin. Olen oppinut läksyn, josta olen tänä päivänä kiitollinen.
Elämä ei tottele suunnitelmiamme.
Elämä voi kuitenkin yllättää myös hyvässä, jos sille antaa mahdollisuuden. Se hyvä voi olla erilaista kuin ennen, erilaista kuin on toivonut, ja erilaista kuin osaa odottaa. Se voi olla jopa parempaa kuin itse osaisi edes suunnitella.
