Joulu on perinteiden juhla, joten tutkitaanpa joulun perinteitä vanhoista suomalaisista riimusauvoista. Riimusauvathan ovat kalenterisauvoja, joita käytettiin ajan mittaamiseen, maatalousaskareiden ajoittamiseen ja merkkipäivien pitämiseen ennen lukutaidon leviämistä.
Heikki Ojan mainio kirja Riimut esittelee monia vanhoja maastamme löytyneitä riimusauvoja. Vanhin säilyneistä sauvoista on vuodelta 1566 ja se on tallessa Pariisissa Sorbonnen yliopistossa.
Puisiin sauvoihin on tärkeän päivän kohdalle kaiverrettu ajankohtaa määrittävä symboli. Pyhimysten juhlapäivien kohdalle on kaiverrettu se, mistä pyhimys muistetaan – eli tavallisesti hänen kuolintapansa. Joulukuun alussa juhlittiin Pyhää Nikolausta – joulupukkimme esikuvaa – ja hänen päivänsä kohdalla on usein piispansauva, koska hän oli Myran piispa.
Sitten tulee Marian sikiämisen päivä, Annan päivä, Lucian päivä ja vihdoin Tuomaan päivä. Hänen symbolinaan voi olla sormi, jolla Jeesus kehotti epäilevää opetuslastaan kokeilemaan haavaansa, mutta useimmiten olutsarvi. Eikä vain yksi olutsarvi vaan useita. Esimerkiksi Carl Carlesonin kalenterisauvassa vuodelta 1749 juomasarvia on joulukuun 21.12. eli Tuomaan päivästä eteenpäin aina tammikuulle saakka ainakin kahdeksan iloisesti sikin sokin.
Oja tulkitsee juomasarvia kirjassaan näin: ”Tuomaan päivä merkitsi joulunvieton ja oluenjuominkien alkamista” ja: ”riimusauvassa on joulukuun lopulla juomasarvia pitkin ja poikin, koska joulu oli entisaikaan oluenjuonnin juhlaa”. Juomasarvia riittää riimusauvoissa aina tammikuun 13:een päivään saakka. Se on niin sanottu ”uusi Nuutti”, Tanskan Knut-kuninkaan kunniaksi vietetty päivä. Aikoinaan se oli joulunajan viimeinen päivä. Ruotsissa juhlan pituus näkyy vielä ilmauksessa tjugondedag jul, eli ”joulun kahdeskymmenes päivä”, mutta Suomessa päättymisen merkkinä oli tuo uusi Nuutti. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi”, sanottiin.
Olut oli ennen vanhaan tietysti erilaista kuin nykyään, mutta silti suomalaisten tapa viettää ydintalveaan väkijuomien avulla ei riimusauvojen valossa tunnukaan modernien aikojen tapainturmelukselta. Vaikka nykyihminen aloittaakin pikarien kallistelun pikkujoulukaudella jo varkain hyvissä ajoin ennen Tuomaan päivää.
Olutkulttuurin tuntija Mikko Hovin mukaan vanha talonpoikainen jouluolut on ollut seudusta vaihdellen talon ylpeys tai maakunnallinen erikoisuus.
– Yhteistä on ollut lähinnä se, että se on suurella vaivalla ja rakkaudella pantua ja ettei se ole yhtä mietoa ja vähämakuista kuin muulloin nautittu olut, sanoo Hovi.
Nykyään jouluoluina markkinoitavat oluet eivät ole mikään kovin tiukka oma olutlajinsa. Meidän aikamme jouluoluita yhdistää lähinnä tumma väri ja niiden maustaminen vaikkapa neilikalla, kanelilla, kardemummalla ja muilla ns. glögi- ja piparimausteilla. Kovin erikoiseksi jouluolutta ei kannatakaan tehdä, jos sitä on tarkoitus käyttää koko jouluaterian ajan mitä erilaisimpien ruokien palanpainikkeena.
– Eivät ne kovin lähellä vanhan ajan jouluoluita ole. Itse tehty sahti ehkä parhaiten voisi muistuttaa sellaista vanhaa olutta, nykyisissä sahdeissa lienee väkevyyttä enemmän. Ja kyllä myös kunnon itse tehty vaarinkalja tulisi muistaa joulupöydän juomia valittaessa, sanoo Mikko Hovi.
Liiallinen pikarin kallistelu tietenkin pilaa myös keskitalven juhlapäivän, joten tänä jouluna pohdimme oluita niiden laadun perusteella. Kaikkihan tietävät oluen lajeista markettikaljan, aleoluen ja juoksukaljan, mutta mitä ovat lager, pils ja indian pale ale? Miten toisistaan eroavat pintahiivaoluet ja pohjahiivaoluet? Pitkäaikainen olutkulttuurin tuntija ja olutharrastaja Mikko Hovi kertoo.
Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tuula Viitaniemi
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
