Viime kesänä suomen kielen professori Kaisa Häkkinen kertoi Ylen jutussa, miten hän oli joutunut Åbo Akademissa työskennellessään ruotsinkielisessä keskustelussa tilanteeseen, jossa sanat olivat loppuneet. Suomen kielessäkään ilmiö ei ole vieras, mutta silloin meillä on aina mahdollisuus kehittää uusi sana kielen puhujien päähän juurtuneiden monipuolisten johtamissääntöjen mukaan.
Tätä yritti professori Häkkinenkin ruotsin kielellä, kun hänen sanansa loppuivat. Mutta vastaanotto oli tyly. Niin kuin Häkkinen haastattelussa kertoi: ”(…) vaikka sanat oli oikein muodostettu, niin vastaus oli, että kun tällaista sanaa ei vain ole. Että ei sitä voi tehdä.
Suomessa ei ole koskaan tapahtunut näin. Jos muodostaa uuden sanan ja se on käyttötilanteessa ymmärrettävä, niin se hyväksytään”.
Jutussa Häkkinen selitti ilmiötä niin, että suomen kielen historia sivistyskielenä ei ole niin pitkä kuin ruotsilla. ”Meillä on tavallaan totuttu hyväksymään se, että on pakko muodostaa uusia sanoja aina, kun tarvitaan uusia ilmaisukeinoja. Meillä on sellainen perinne kielenkäytössä”.
Tällainen tekee elämän kiinnostavaksi suomen kielen sanakirjojen tekijöille. Erilaisia uusia ymmärrettäviä sanoja voi keksiä mennen tullen, mutta missä vaiheessa sana on niin yleinen, että se on suomen kielen sana? Ja mikä on vastaus suosittuun kysymykseen: paljonko suomen kielessä on sanoja, kun ymmärrettäviä sanoja voi keksiä ja unohtaa tuosta vaan?
Kielemme on rikas uusien sanojen kehittelyssä, mutta putoaako kielestämme vanhoja sanoja pois? Kun netissä kaksi vuotta toimineeseen Kielitoimiston sanakirjaan otetaan aika ajoin uusia sanoja, jätetäänkö sieltä saman verran pois? Kysytään Kielitoimiston sanakirjan päätoimittajalta Eija-Riitta Grönrosilta.
Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_iosJAA:
