Lapsena toivoin hartaasti lemmikkiä. Halusin kissan, mutta vanhempani eivät allergian vuoksi heltyneet.
Niinpä eräänä päivänä poimin kotipihalta kaksi perhosentoukkaa, ruostesiiven ja koivukehrääjän. Olin salaa valmistellut niille omatekoisen terraarion isoon vanhaan lasipurkkiin, jonka kanteen iskin ilmareikiä.
Viime aikoina olen ymmärtänyt, että olen toiminut samalla tavalla vielä aikuisenakin. Toive saada jotakin on joskus ollut niin kova, että sen saadakseni olen sulkenut silmäni tosiasioilta.
Kaikkein helpoimmin tähän sortuu ihmissuhteissa. Kun on kovin kiintynyt toiseen, haluaa suhdetta johdatella ja pitää hengissä keinolla millä hyvänsä, vaikka sisimmässään tietää, ettei se tule toimimaan. Mutta hetken aikaa se voi toimia, jos oikein kovasti uskoo.
Minä rakastin ruostesiipeä ja koivukehrääjää. Iltaisin pidin niitä kämmenelläni ja silittelin niiden karvaista ja pehmeää pintaa. Ruokin niitä eri puiden lehdillä. Ne pitivät eniten hopeapajusta.
Eräänä aamuna koivukehrääjä makasi selällään. Se oli kuollut. Minua suretti. Olinhan rakastanut ja hoitanut sitä täydestä sydämestäni.
Aikuisena on ollut vaikea oppia, että vaikka kuinka rakastaisi, se ei välttämättä riitä. Olen ollut se, jota on väkisin yritetty pitää purkissa, ja myös se, joka on halunnut vangita toisen purkkiin. Kumpikin rooli on tuskallinen kokea.
Hautasin koivukehrääjän tulitikkurasiassa. Ruostesiipi pysyi elossa ja vähän ajan päästä se koteloitui. Monen kuukauden ajan uskoin sen kuoriutuvan perhoseksi. Vasta lähes vuoden kuluttua, kun kotelo oli jo vaihtanut väriään oudon harmaaksi ja pudonnut oksalta, uskoin rakkaan ruostesiivenkin olevan mennyttä.
Paras elämässä ja rakkaudessa syntyy pakottamatta. Sen ymmärtää vasta kun sen kokee. Kun toinen tulee lähelle ja pysyy siinä vapaasta tahdostaan, näkee selvemmin, miten mahdottomia olisivat suhteet, joita pitää väkisin johdatella johonkin suuntaan. On tuhoisaa joutua todistelemaan toiselle, että on rakkauden arvoinen.
Voimakastahtoisen ihmisen on vaikea oppia olemaan vastustamatta elämää. Ei kannata vastustaa sitä, mikä elämään luontevasti tulee, eikä pidä väkisin yrittää tarrata sellaiseen, joka elämästä lähtee.
Sen hyväksyminen on tosi vaikeaa silloin, kun menettää jotakin itselle tärkeää. Mutta mitä minä olisin tehnyt ruostesiivelleni, vaikka siitä olisikin kuoriutunut perhonen? Ei perhonen voi elää purkissa. Sen pitää antaa valita paikkansa vapaasti. Jos siitä pitää väkisin kiinni, se kuolee.
Vasta kun perhonen lentää luokse, laskeutuu vierelle, ja jää siihen kaikessa rauhassa, omasta tahdostaan, voi nähdä, mikä voima on vapaudella.
Rakkaus on kestävää vasta kun se annetaan ja vastaanotetaan vapaaehtoisesti. Silloin ymmärtää, miksi se ei onnistu kenenkään kanssa väkisin, vaikka miten yrittäisi.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
