Keraaminen perintöastia lipsahtaa kädestä kesken ruuanlaiton, putoaa lattialle, ja halkeaa kappaleiksi. Mitä teet?
Kiroiluryöpyn jälkeen suurin osa todennäköisesti heittäisi palaset roskikseen. Rikki mikä rikki. Esine on piloilla, vaikka halkeama olisi pienikin.
Japanissa rikkoutuneiden astioiden korjaamisesta on vuosisatojen saatossa kehittynyt oma taidemuotonsa. Kintsugi-menetelmällä palaset yhdistetään takaisin toisiinsa kultalakalla. Lopputuloksena syntyy yksilöllinen esine, jossa paikkausjäljet eivät ainoastaan ole näkyvissä, vaan peräti korostuvat.
Siinä on mielestäni jotain lohdullista, josta voisimme ottaa oppia. Ei välttämättä astiakaapeillamme, vaan sydämissämme.
Elämä kun tuppaa olemaan sellaista, että säännöllisin väliajoin jokainen meistä menee kappaleiksi. Merkit menetyksistä jäävät loppuelämäksi, vaikka niistä toivoisikin pääsevänsä eroon.
Usein tuntuukin kohtuuttomalta, että ihminen vaatii joko toiselta tai itseltään, että surusta tai muusta mullistuksesta pitäisi päästä yli. Ymmärrän, että usein se sanotaan toiselle puoliksi kannustuksena. Että eteenpäin vaan, elämä jatkuu, älä mieti sitä enää.
Vaarana on, että velvollisuudesta “päästä yli” syntyy niin suuri, että itse asia jää käsittelemättä. Se painetaan jonnekin pinnan alle, josta se kyllä ennemmin tai myöhemmin puskee itsensä esiin jonkinlaisena pahoinvointina. Sitten vasta rikki mennäänkin.
Sitä paitsi yli pääsemisen korostamisella on kääntöpuolensa, joka kertoo mielestäni jotakin sen sanojasta. “Pääse yli tuosta” saattaa tarkoittaa, että en kestä sinua keskeneräisenä.
Mikä meitä keskeneräisessä häiritsee?
Eikö olisi armeliaampaa ajatella, että ei tarvitse päästä yli. Mielestäni on täysin kohtuutonta, että suurten surujen jälkeen pitäisi pyrkiä pääsemään entiselleen. Riittää, kunhan pystyy jotenkin jatkamaan elämäänsä muuttuneessa tilanteessa. Vähän kuin rikkoutunut astia, joka korjataan kultalakalla. Siitä ei tule entisensä, mutta silti hyvä, toimiva ja kaunis.
Usein suuret elämänkriisit ovat sellaisia, että niiden jälkeen jatketaan paitsi muuttuneena, myös uuteen suuntaan.
Vaikka kintsugin filosofia halkeamien korostamisesta kullalla on liikuttava, en silti tarkoita, että omissa vastoinkäymisissä kannattaisi jäädä vellomaan. Tiedän ihmisiä, jotka ovat rakentaneet koko persoonansa tragedian päälle ja brändänneet itsestään uhrin, jota kaikkien on kohdeltava silkkihansikkain. Se on karhunpalvelus sekä itselle että toisille.
Kolhut, halkeamat ja paikkaukset tekevät elämästä omaa ja henkilökohtaista. Kaikki eletty - arki ja juhla, ilot ja surut - ovat elämänhistoriaa, jota ei tarvitse piilottaa. Paikkausjäljet saavat näkyä siinä missä ehjä pintakin.
Kun niitä omia kolhujaan katsoo, voi tuntea ylpeyttä siitä, mistä kaikesta on selviytynyt. Joku jälki voi olla opetuksena virheestä, jota ei kannata toistaa. Tai muistutuksena, että on pystynyt kokoamaan itsensä uudelleen tärkeän asian puolesta. Voi tuntea olevansa kelvollinen siitä huolimatta, että oma menneisyys ei ole pelkkää kiiltävää pintaa.
Loppujen lopuksi on kuitenkin hienompaa olla vaikka vähän lohjennut uniikkikappale kuin ehjä osa tusinasarjaa.
