Pääsiäinen Radio Suomessa: Paavo Häikiö: Suomalainen luterilainen juhlii pääsiäistä kuin ison kartanon piika
Pääsiäinen on keskivertoluterilaiselle täysin merkityksetön juhla. Piilotellaan pääsiäismunia, kylvetään rairuohoa, päästään ehkä vähäksi aikaa lomalle.
Moni viettää pääsiäistä seuraamalla muiden uskontokuntien juhlimista. Telkkarista katsotaan vanhojen, tasa-arvoa vastustavien setien tervehtimisiä tai suitsukkeiden heiluttelua. Paavia tuijotetaan parvekkeella ja ortodoksimunkkeja Valamon luostarissa. Katolisten ja ortodoksien pääsiäistä ihaillaan kuin Uspenskin katedraalin ikonostaasia, tajuamatta, ettei itsellä ei ole mitään asiaa sen taakse tai juhlaan mukaan.
Luterilaisen pääsiäinen on kadonnut Kinder-munan ja valmiina ostetun lampaanviulun väliin. Mutta mitä sitten? Entä jos vietäisiinkin tämä nykyinen kehitys vielä pidemmälle? Helsinki ainakin on hyvässä vauhdissa, kun kohta alle puolet eri alueiden asukkaista kuuluu enää kirkkoon. Joista ne loputkin ovat monen mielestä liikaa.
Kirkon ja uskonnollisuuden vastustaja ei näe kristillisyydessä mitään muuta kuin ongelmia. Heille kristillisyydestä tulevat mieleen ristiretket, eli vääräuskoisten tappaminen, tai noitavainot, joissa naisia poltettiin elävältä ties millä tekosyyllä. Puhumattakaan tämän päivän uutisoinneista: pedofiilipapeista kuulee vuodesta toiseen ja helpoiten homoliittojen tai naispappeuden vastustajan löytää, jos menee sinne, missä kristinuskoa voimakkaimmin saarnataan.
Mitä tapahtuisi, jos kristillisyys katoaisi Suomesta kokonaan? Ajatusleikki poistaisi ensiksi Raamatun ja kirkot. Seuraavaksi lähtisivät uskontotunnit, kirkkohäät, rippikoulu ja joulujuhlat. Ja samalla voitaisiin luopua myös Suvivirrestä ja rukoilemisesta.
Ateisti varmaan nyökyttelee päätään ja on sitä mieltä, että tuo se vasta olisi hyvää kehitystä!
Mutta se, mitä ihmiset eivät välttämättä ymmärrä, on se, miten syvällä tämä kristillinen kulttuuri meissä suomalaisissa on ja kuinka nerokas tämä kulttuuri parhaimmillaan itse asiassa onkaan.
Me, ihmiset, emme kaipaa Raamattua, uskontoa tai kristillisyyttä, jotta meillä olisi moraali. Tai jotta eettiset valintamme olisivat muita kunnioittavia tai olisimme rakastavia ja tuntevia ihmisiä. Me emme jäisi kaipaamaan Jeesuksen oppeja, koska voimme oppia myös muilta filosofeilta.
Hienot häät voimme kirkkorakennuksen sijaan aivan yhtä hyvin pitää Suomenlinnassa tai Saimaan rannalla. Ja rippikoulun sijaan voimme lähettää 15-vuotiaat nuoret ihan muuten vaan viikon kesäleirille, jossa he muutaman hyvän opettajan johdolla voisivat pohtia elämän ja kuoleman isoja kysymyksiä, laulaa kivoja lauluja ja ystävystyä uusien ihmisten kanssa.
Rukoilemisen voimme korvata meditoinnilla ja hartaat sävelet muuten vaan hyvällä musiikilla. Kirkkotaiteen tilalla ARS17-näyttely saa ravistella meitä.
Mutta on ainakin yksi kristillinen asia, mistä luopuminen olisi vaikeaa ja mitä ilman emme oikein osaisi olla, ja se on kristillisen kulttuuri tuoma elämän rytmi.
Siis päivärytmi, viikkorytmi ja vuosirytmi.
Lapsesta saakka kristitty opetetaan rukoilemaan. Joka ilta pannaan kädet ristiin. Käytännössä: jos iltarukouksesta ottaa sen uskonnollisuuden pois, lapsi opetetaan pysähtymään päivän päätteeksi ja miettimään mitä olemme tehneet, mitä tunteneet, mistä olemme kiitollisia ja mihin olemme menossa. Vastaava päivittäinen pysähtyminen tekee hyvää ihan kenelle vaan, riippumatta siitä, miten suhtautuu uskontoon.
Kristillisyys opettaa myös joka viikko kokoontumaan sunnuntaisin naapureiden kanssa yhteen. Se voi tuntua ulkopuolisesta typerältä, etenkään jos ei kirkossa käy, mutta jos siitä karsii kristillisyyden pois, niin oikeasti joka sunnuntainen kirkossakäynti on nerokas: se on melkein kuin ilmainen jokaviikkoinen terapiatunti.
Joka viikko pappi – eli terapeutti – puhuttelee meitä pohtimaan omaa elämää uusilta kanteilta. Tämän jälkeen kokoonnumme yhteen naapureidemme kanssa kirkkokahveille. Rakennamme yhteisöllisyyttä tavalla, jossa kahvittelun lisäksi tunnemme toisemme ja jaamme arjen ilot ja surut. Terveeltä naapurustolta voi hädän hetkellä lainata leipomisesta puuttuvan sokerin lisäksi huonona päivänä myös aikaa, korvaa tai vaikka kotiavainta. Eikä se onnistu, jos ei ole luottamusta, eikä luottamusta synny, jos ei säännöllisesti tapaa.
Kirkossakäynnin arvoa ei ymmärretä, mutta samaa tarvetta yritetään paikata kaveribrunsseilla tai maksullisilla terapiasessioilla. Eikä niissä mitään vikaa ole, jos on varaa. Mutta sitten kun kirkkoja ei enää olisi, tulisi joku, joka keksisi kunnan maksaman ilmaisen joukkoterapian, johon kuka vain voisi joka sunnuntai ilmoittautumatta saapua paikalle saamaan lohtua. Ja kun siihen vielä lisättäisiin perään brunssi saman alueen ihmisten kanssa, niin alettaisiin olla jo melko lähellä sitä satoja vuosia vanhaa perinnettä, jossa joka viikko soudetaan yhdessä kirkkoveneellä ison selän yli tapaamaan muuta seurakuntaa.
Ja tämän jokapäiväisen meditaation eli rukouksen ja jokaviikkoisen ilmaisen ryhmäterapian eli kirkossakäynnin lisäksi kristillisyys antaa meille vuodenkiertoon muistutuksia siitä, että kannattaa myös välillä pysähtyä, kutsua sukulaiset kylään ja juhlia.
Joulut suomalaiset klaaraavat ihan hyvin, riippumatta siitä onko kristitty vai ei. Me osaamme panostaa jouluun hyvissä ajoin, siivota paikat, laittaa parasta pöytään, olla lähimmäisten kanssa, antaa lahjoja, nauttia, rauhoittua ja pysähtyä.
Mutta luterilaiseen pääsiäiseen emme osaa panostaa.
Ei sen takia, että kristillisyys meitä siihen opettaa tai pakotta, vaan siksi, että se tekisi meille hyvää. Nyt on kevään juhla ja valon juhla. Lomailun lisäksi pitäisi muistaa pysähtyä ja miettiä hetken aikaa omaa osaa vähän isommassa tarinassa. Olisi hyvä pohtia lapsia, perhettä ja rakkaita. Ja vaikka ei uskoisikaan kuolemanjälkeiseen elämään, niin silti tekee hyvää vahvistaa uskoa siihen, että valo voittaa, hyvä voittaa pahan ja ihmisten lämpö maailman kylmyyden.
Jos meillä ei olisi kristillistä pääsiäistä, pitäisi jonkun keksiä meille vastaava juhla juuri tähän aikaan vuodesta. Koska suomalainen kristitty on tänä päivänä vähän niin kuin ison kartanon piika, joka seuraa sivusta isäntäväen juhlia ja saa lopuksi hieman maistaa niitä juhlaherkkuja, jos niitä sattuu pöydälle jäämään. Suomalainen luterilainen on mukana juhlassa, mutta seisoo sivussa eikä elä sitä itse.
