Oman lapsen sairastaminen on sydäntä särkevää. Oma voimattomuus puskee tunteisiin; jos vain mitenkään voisin ottaa kuumeen, vatsanväännöt kannettavakseni, tekisin sen. Voin selittää ja ymmärtää melkein minkä rakkauden tahansa, mutta äidinrakkautta en ole koskaan pystynyt sanoiksi pukemaan. Eikä isänkään rakkaus kauaksi siitä jää.
Isän rakkautta tulee pääsiäisen nurkalla pohdittua myös työn puolesta. Jeesus Nasaretilaisen mysteeri ei tyhjenny papin sanoihin. Jeesus Kristuksena on sitten jo uskon asia. Jeesuksen maallisesta isästä Joosefista ei paljon tiedetä, siellä kaveri lymyää jouluna taka-alalla.
Ainoastaan Matteuksen evankeliumissa on kertomus, kuinka Joosef meinaa kaikessa hiljaisuudessa purkaa avioliittosopimuksen, kun Maria on raskaana. Unessa ilmestyneen enkelin ilmoituksen myötä Joosef tulee kuitenkin toisiin tuuminkeihin ja ottaa Marian vaimokseen ja Jeesuksen pojakseen.
Ihailen Joosefia; hän ottaa omakseen lapsen, joka ei ole hänen omansa. Moni meistä miehistä hylkää omansakin.
Pojan syntymän jälkeen Joosef saa taas unessa ilmoituksen tulevasta Betlehemin lapsenmurhasta ja vie perheensä pakolaiseksi Egyptiin. Hirmuhallitsija Herodes Suuren kuoltua perhe uskaltautuu palaamaan kotikonnuilleen.
Joosef jää sen jälkeen taka-alalle, todennäköisesti kuoleekin. Tilalle astuu toinen isä, taivaallinen, joka antaa poikansa kärsiä ja kuolla Pontius Pilatuksen aikana. Jotenkin tuo maallinen isä tuntuu pitävän huolta jälkikasvustaan paremmin; Jeesuksen rakennusmiehen ammattikin periytyy isältä pojalle.
Kahdentuhannen vuoden takaiset kertomukset ja tarinat ovat nykypäivää. Ihmiset joutuvat pakoon hallitsijoiden aiheuttamaa sortoa, sisällissotaa ja lastenmurhaa. Kotikonnut vaihtuvat ja suurin osa ihmisistä on muukalaisia, tarkasti ottaen me kaikki olemme muukalaisia.
Moni meistä suomalaisista tietää, mitä on elää muukalaisena vieraassa maassa. Muutama vuosituhat sitten se oli arkea; siksi väkeä ohjeistettiin noudattamaan Raamatun ohjetta: ”Älä sorra muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisena.” (2. Moos. 23:9)
Moni meistä suomalaisista tietää myös, mitä on elää muukalaisena omassa maassa. Tämän päivän suurin haaste ei ole terrorismi tai turvattomuus, vaan yksinäisyys. Armo on sitä, että kukaan ei jää yksin.
Suomi100 -teema on 'Yhdessä'. Minun mielestäni se nimenomaan tarkoittaa yhdessä - ketään ei rajata pois.
Viikko sitten lähti kohuttu turvapaikanhakijoiden palautuslento Afganistaniin. On syytä kysyä, onko Suomi oikeusvaltio.
Kelan päätösten takkuaminen toimeentulohakemusten käsittelyssä tuo väen seurakunnan diakoniaan. On syytä kysyä, onko Suomi sivistysvaltio.
Hätää on hyvin monenlaista. Osaan auttaa raha, osaan inhimillisyys.
Meistä on tullut vihapuhevaltio. Rasismi on yksiselitteisesti syntiä. Ihmisten yhdenvertainen kohtelu on puolestaan Jumalasta.
Pääsiäisenä me katsomme päin kärsimystä. Ehkä se tekee hyvää meille, jotka tuomme itsestämme vain parhaan puolen esiin. Me katsomme itseämme eteisen ja kuntosalien peileistä, miten saisimme itsestämme näpättyä edustavan selfien someen.
Käännetään kamera toiseen suuntaan. Katsokaa merelle, minne Välimeren rantaan huuhtoutuvat parempaa elämää tavoittelevien ihmisten ruumiit. Katsokaa kasvaviin ruokajonoihin, missä nälkäiset ihmiset odottavat annostaan. Heissä teille on selfietä; peiliä ja ikkunaa, Jumalan kuvaa.
Kärsimystä ei tule silti glorifioida, ei siinä ole mitään ylpeiltävää. Meitä ei ole pantu rakastamaan kärsimystä, vaan taistelemaan sitä vastaan kaikin keinoin. Vain ihminen voi tehdä kärsimykselle jotain, Jumalan rakkauden avulla. Luukkaan evankeliumissa toistuu ajatus, että Ihmisen Pojan täytyy kärsiä. Ihmisen ja Jumalan Pojan täytyy kuolla, jostain syystä se on ainoa mahdollisuus.
Ristiä ei oteta. Ristiä ei valita. Risti annetaan.
Meidän on toimittava muiden ihmisten; Jumalan poikien ja tyttärien hyväksi ennen kuin veri maksoittuu Pilatusten eli meidän käsiimme. Me voimme vaikuttaa. Muutos lähtee meistä, me olemme muutos. Siksi otan kuumeisen pojan syliin.
