Olen kyllästynyt jossitteluun. Olen kyllästynyt siihen niin perinpohjaisesti, että olen lopettanut sen kokonaan. Olen tästä elämästä jo oman osuuteni jossitellut.
Aikaisemmin nimittäin jossittelin mahdollisilla menneisyyksillä ja potentiaalisilla tulevaisuuksilla monta vuotta, kunnes olin lopen uupunut paikallaan junnaamiseen. Oli pakko ottaa selvää, mikä oikeasti on mahdollista, ja se onnistui vaihtamalla sana ‘jos’ sanaan ‘kun’.
Tajusin, että jossittelussa on aina vähän selityksen makua. Jossittelu on helppoa, siitä kun ei seuraa mitään. Samalla syyn voi vierittää itseltä kumppanille, pomolle, naapurille tai vaikka maailmankaikkeudelle. Jossittelu on tapa kiertää vastuu oman elämän ratkaisujen suhteen.
Samalla jossittelu avaa oven ihanaan fantasiamaailmaan, jossa voi kuvitella elämästään minkälaisen tahansa. Todellisuus ympärillä pysyy kuitenkin samana niin pitkään, kun ei uskalla muuttaa jossia toiminnaksi.
Voisinko paremmin, jos nukkuisin enemmän? Jaksaisinko juosta maratonin, jos harjoittelisin kunnolla? Olisiko hän saanut elää pidempään, jos olisin tajunnut opastaa hänet ajoissa lääkäriin? Olisinko onnellisempi, jos muuttaisin toiseen asuntoon tai peräti toiseen kaupunkiin? Pystyisinkö kirjoittamaan romaanin, jos tosissani yrittäisin?
Jos.
Jos.
Jos.
Jos on maailman turhin sana.
Menneisyyden virheet tai menetykset eivät muutu jossittelulla toisenlaisiksi. Ja niissä asioissa, jotka eivät alun alkaenkaan ole ihmisen omissa käsissä, jossittelu vasta surullista onkin. Mitä enemmän jossittelen, sitä enemmän jämähdän menneeseen.
Eteenpäinkään jos ei ihmistä vie - ei millään tavalla. Päinvastoin, jossitellessa elämä pysähtyy.
Kun oikeasti kokeilen, saatan onnistua ja löytää jotain hyvää. Mikäli epäonnistun, saan ainakin varmuuden - eipähän tarvitse jossitella. Ja sitten yritetään uudestaan, toisella tavalla tai toista asiaa.
Sillä jossittelu ei toteuta yhtään unelmaa. Elämäkerroissa on vain ‘kun’.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
