Tiedät varmasti, miltä tuntuu, kun epävarmuus kalvaa sisällä. Sellainen nalkuttava ja ärsyttävä ääni, joka väittää, että asiat menevät pieleen. Se rakentelee kauhuskenaarioita siitä, mitä ikävää ehkä tapahtuu, ja mitä enemmän sitä kuuntelet, sitä enemmän se lisää kierroksia. Se tuntuu painona jossain vatsan ja rinnan seutuvilla. Jossain siellä, mitä sieluksikin kutsutaan.
Tuo tunne on elämän vastakohta. Se on pelko.
Ja se on pirullinen pelko; sellainen, joka on läsnä vain omassa mielessä, ilman mitään konkreettista syytä. Joskus on ehkä tapahtunut jotain ikävää, mikä saa sinut pelkäämään nytkin, vähän kuin varmuuden vuoksi.
Ihminen suojelee itseään tulevilta vastoinkäymisiltä. Jokaisella on taustallaan suruja, ja mitä enemmän niitä on, sitä vahvemman suojakuoren me rakennamme. Panssaroimme itsemme kolhuja vastaan jo etukäteen. Se on inhimillistä, mutta myös traagista. Mitä enemmän itseämme suojelemme, sitä enemmän olemme tekemisissä elämän vastakohdan kanssa.
Sillä mitä elämää se on, jos ei voi iloita, kun samalla murehtii, että se kuitenkin loppuu?
Mitä elämää se on, jos ei uskalla tehdä kaivattua muutosta?
Mitä elämää se on, jos jättää jotain ainutlaatuista kokeilematta vain siksi, että se ehkä ei onnistukaan?
Mitä elämää se on, jos ehdoin tahdoin kieltää itseltään kaikkein kauneimmat tunteet, koska haluaa näin varmistua siitä, että koskaan enää ei satu?
Se on puolittaista elämää. Sellaista, jossa pelko tekee ihmisestä elävältä kuolleen. Onneksi siihen ei tarvitse suostua.
Täyttä elämää ei voi käsikirjoittaa. Näyttäkää minulle ihminen, jolla kaikki on mennyt juuri niin kuin tämä on suunnitellut, niin minä näytän teille taruolennon.
Pahimmat asiat, joita ihmiselle voi tapahtua, ovat sellaisia, ettei niitä osaa edes kuvitella etukäteen. Ne tapahtuvat - jos tapahtuvat - pelkäsimme tai emme. Kokemuksesta tiedän, että niistäkin voi selviytyä. Ja ne pienemmät murheet ovat oikeasti niin pieniä, että niiden kohdalla etukäteen pelkääminen vasta tarpeetonta onkin.
Minä lopetin turhan pelkäämisen pari vuotta sitten, kun muutaman peräkkäisen henkilökohtaisen maailmanlopun jälkeen huomasin olevani yhä hengissä. Sittemmin olen uskaltanut sekä surra että iloita; kokea tunne-elämän molemmat ääripäät. Olen uskaltanut elää. Ihan kokonaista elämää.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
