Professori Alf Rehn kirjoitti jokin aika sitten Helsingin Sanomissa osuvan kolumnin köyhyydestä. Siinä hän totesi, että köyhyyttä on vaikea ymmärtää, jos ei ole koskaan itse ollut köyhä. Köyhyys kun on niin paljon muutakin kuin tulojen vähyyttä. Köyhyys on kokonaisvaltainen kokemus.
Mutta miltä köyhyys sitten tuntuu? Minäpä kerron.
Köyhyys tuntuu hävettävältä. Köyhää hävettää, kun ei pysty itse hoitamaan omia välttämättömiä menojaan. Hävettää, kun laskujen eräpäivistä pitää neuvotella. Hävettää, kun puhelinliittymä katkaistaan. Hävettää, kun on kuljettava kuluneissa vaatteissa, koska rahaa uusiin ei ole. Hävettää, kun joutuu lainaamaan tuttavaltaan parikymppiä voidakseen ostaa syntymäpäivälahjan omalle lapselleen.
Köyhyys tuntuu väsymykseltä. Yöllä ei tule uni, koska pimeät ja yksinäiset tunnit kuluvat miettiessä, onko tilanteesta koskaan ulospääsyä. Väsymys on myös henkistä. Köyhä on väsynyt ainaiseen taisteluun arjessa selviytymisestä. Väsynyt ikuiselta tuntuvaan murehtimiseen.
Köyhyys tuntuu vihalta. Köyhä vihaa itseään, sillä kukapa olisi niin vahva, ettei edes heikkona hetkenä syyttäisi itseään tilanteestaan. Köyhä vihaa yhteiskuntaa, jonka sanotaan takaavan hyvinvoinnin kaikille, mutta köyhälle hyvinvointi on vain jotain, joka kuuluu muille.
Köyhyys tuntuu pelolta. Köyhää pelottaa, meneekö asunto alta, jos ei pysty hoitamaan vuokraa. Köyhä pelkää kodinkoneiden hajoamista. Jos pesukone menee rikki, sitä ei ole varaa korjata. Köyhä pelkää sairastumista. Lääkkeisiin ei välttämättä ole varaa Kela-korvauksesta huolimatta.
Köyhyys tuntuu ulkopuolisuudelta. Köyhällä, joka usein on työtön, on aikaa seurata uutisia. Niistä köyhä kuulee, millä kaikilla eri tavoilla poliitikot tuloero-ongelman tai työttömyyden ratkaisisivat. Köyhä tajuaa, että suurimmalla osalla uutisten puhuvista päistä ei ole mitään käsitystä siitä, miltä köyhyys oikeasti tuntuu.
Köyhyys tuntuu nöyryyttävältä. On nöyryyttävää kiertää luukulta toiselle selvittämässä vieraille ihmisille omia tulojaan ja menojaan. Köyhälle tulee syyllinen olo. Samaan aikaan köyhä kuulee, miten häntä ja hänen kohtalotovereitaan pidetään sosiaalipummeina ja yhteiskunnan loisina.
Köyhyys tuntuu ahdistukselta. Köyhän sydän särkyy, kun hänellä ei ole varaa lapsensa harrastuksiin tai lukion oppikirjoihin. Köyhää ahdistaa ajatus siitä, onko hänen lapsensakin tuomittu köyhyyteen. Varsinkin kun jo tiedetään, että huono-osaisuuskin voi periytyä.
Köyhyys tuntuu mahdottomilta valinnoilta. Sellaisilta, joita hyväosainen ei osaa edes kuvitella. Köyhä joutuu valitsemaan esimerkiksi sen väliltä, antaako viimeisen vitosen setelinsä lapselleen opettajan lahjakeräystä varten, vai käyttääkö sen julkisen kulkuneuvon matkalippuun päästäkseen käymään taas kerran työvoimatoimistossa.
Köyhyys tuntuu nälältä. Kun jääkaapissa on enää valo, ja kaupasta ei voi ostaa mitään, sillä tilikin on tyhjä - silloin ollaan ilman ruokaa. Silloin köyhän ainoa helpotus on tieto siitä, että edes lapsi saa koulussa lämpimän aterian.
Köyhyys tuntuu pahalta. Se jättää pysyvän jäljen. Sen muistaa surullisen kirkkaasti vielä vuosikymmenten päästä, vaikka olisi ollut niin onnekas, että on pystynyt nousemaan hyvätuloisten joukkoon. Köyhyys ei unohdu. Minä tiedän, sillä minä olin se lapsi.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
