Olen saanut paljon palautteita viime viikon kolumnistani, jossa kerroin miltä köyhyys tuntuu. Kiitos niistä. Moni on myös kysynyt, miten rohkenen puhua jostain niin henkilökohtaisesta.
Minulla ei ole taustassani mitään hävettävää. Vaikka olen kasvanut köyhyydessä, olen saanut kotoani vahvan henkisen perinnön, jota kannan ylpeydellä.
Silloin nuorempana en osannut ajatella asiaa niin. Lama-aika oli hävettävää, pelottavaa ja ahdistavaa. Selviytyäkseni rakensin paksun suojakuoren, jonka onneksi sittemmin olen pystynyt hajottamaan. Nyt kun ikää on tullut lisää, pystyn jo näkemään kokemusteni arvon.
Teini-ikäisenä luulin, että minun perheeni oli ainoa, jota työttömyys ja köyhyys koskettivat, vaikka kotipaikkakunnallani yli joka viides aikuinen oli silloin työtön. Asioista ei vaan puhuttu. Olen yksi monista laman lapsista.
Nyt tiedän, että monien asiat olivat silloin vielä paljon huonommin. Oli perheitä, joissa koettiin konkursseja ja jopa itsemurhia. Minun tarinani lienee yksi tavallisimmista; yksinhuoltajaperhe, jossa vanhempi ajautui pitkäaikaistyöttömäksi vastoin omaa tahtoaan.
Köyhän vanhemman perintönä opin luottamaan siihen, että mahdottomiltakin tuntuvista tilanteista voi selviytyä. Se on tuonut rauhallisuutta ja varmuutta koko olemukseen, ja kykyä olla antamatta periksi. Suhteellisuudentaju oikeiden ja luultujen ongelmien välillä on myös kunnossa. Kun on elänyt viikonloppuja puolikkaalla keräkaalilla, ei viitsi valittaa siitä, jos työpaikan lounasruokalan kastikkeen koostumus ei ole ihan täydellinen.
Sain perinnöksi kyvyn tiukkaan taloudenpitoon. Ei tulisi mieleenkään elää yli varojeni. Opin myös säästämään pahan päivän varalle. Ja tajuan olla kiitollinen, että minulla on mahdollisuus siihen.
Yksi osa saamastani perinnöstä on kyky suhtautua kaikkiin ihmisiin samalla tavalla. Koskaan ei pidä arvottaa ihmistä tämän pankkitilin saldon perusteella, tai luulla, että sivistys kulkisi samassa suhteessa omaisuuden määrän mukaan.
Sain perinnöksi ymmärryksen siitä, mitä merkitsee lähimmäisenrakkaus. Se on toisen auttamista ilman mitään varmuutta siitä, saako vastapalvelusta koskaan. Omalle vanhemmalleni oli aina ollut kunnia-asia, että hän tulee toimeen omillaan. Vuosikausien työttömyys pakotti hänet nöyrtymään ja turvautumaan toisiin. Muistan erään joulun, rahaa ei silloinkaan ollut. Lähimmäisenrakas tuttavamme lainasi rahaa, jotta vanhempani pystyi hankkimaan meille ruokaa ja joulukuusen.
Ei sitä joulukuusta oikeasti mihinkään olisi tarvittu. Se raha olisi voitu käyttää vaikka rästissä olleisiin laskuihin. Kuusi meille kuitenkin hankittiin, vain siksi, että vanhempani tiesi sen olevan minulle tärkeää. Joululoman jälkeen en pystynyt osallistumaan luokkatovereitteni kanssa keskusteluun siitä, mitä kukin oli lahjaksi saanut, mutta minulla oli täysi varmuus, että kotonani minua rakastetaan. Sitä tunnetta ei saa millään rahamäärällä.
Tärkein perintö, jonka kotoa sain, oli usko siihen, että jopa minä, köyhän lapsi, voisin tavoitella unelmiani ja myös saavuttaa niitä. Vasta nyt ymmärrän, miten vaikealta sen opettaminen on täytynyt tuntua ihmisestä, jonka omanarvontunto ja itseluottamus ovat olleet arjen toivottomuuden kutistamia. Minulle hän kuitenkin jaksoi aina sanoa, että minusta voisi tulla ihan mitä haluan. Ja niin minusta tulikin.
Vaikka arvostan sitä, mitä nuoruuteni kokemukset minulle ovat opettaneet, en silti toivo kenellekään samaa. Vähemmälläkin voi oppia. Valitettavasti köyhyys on kuitenkin kirvelevän totta liian monelle suomalaisperheelle myös tänään. Tiedän kristallinkirkkaasti, että raha ei ole tärkeintä, mutta kyllä se tärkeää on siinä vaiheessa, kun sitä ei ole yhtään.
Minulla ei ole vastausta siihen, miten köyhyyttä voitaisiin vähentää. Ihmisten itsetuntoa ja ihmisarvoa ei kuitenkaan pidä nujertaa, vaikka taloudellinen suhdanne olisi mikä. Ehkä meidän lamalasten tehtävä olisi puhua avoimesti juuri siitä. Jospa se olisi meidän perintömme nykyajalle.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
