“Aurora Borealis, the icy sky at night” laulaa Neil Young Pocahontas kappaleen alussa. Tämä tulee aina mieleen kun seison jäisenä, kristallinkirkkaan suomalaisen tähtitaivaan alla ja tähyilen haikeana kohti pohjoista taivaanrantaa toivoen näkeväni taivaantulia.
Revontulet, taivaantulet, pohjanpalo, pohjoisen aamurusko, reposet.. Tällä rakkaalla ilmöillä on monta nimeä. Revontulet on liikuttaneet suomalaista mieltä jo vuosituhansia. Mitä mahtoikaan suomineidon ensimmäiset asukkaat, se kuuluisa alkuperäisväestö miettiä, kun taivaankansi leimahti liekkeihin äänetönnä. On mahtanut hieman pelottaa, kun ei ole ollut sitä internettiä ja wikipediaa mistä kysyä. Tuon wanhan hywän ajan wikipedia olikin varmaan heimon wanhin, jolta kysyttiin tai sitten peräti cunnianarwoica herra shamaani herra.
Revontulet-nimi on muuten yhden selityksen mukaan wanhasta saamelaisesta tarusta peräisin. Ketun eli siis revon juostessa pitkin tuntureita ja revonhännän iskiessä kinoksiin taivaalle sinkoutuu kipinöitä eli revontulia. Uskomuksia ja ennusmerkkejä liittyi varmasti paljon revontuliin. On uskottu reposten olevan merkki jostain suuresta tulevasta: tärkeän ihmisen syntymästä, sodasta, lumimyrskyistä tai kovista pakkasista.
Revontulista on paljon uskomuksia edelleen. Vaikka wikipedia. Vaikka tiede. Revontulten näkyminen liittyy edelleen monien mielestä koviin pakkasiin. Eipä ollut elokuisena kesäyönä Helsingin rannoilla pakkasta, kun pari viikkoa sitten niitä kuvasin. Uskomus vailla todellisuuspohjaa. Aasialaisen uskomuksen mukaan ihminen, joka on kerran nähnyt revontulet, elää loppuelämänsä onnellisena. Voi sitä onnea, jonka reposet ovat minun elämääni saattaneet. Ja eräissä kulttuureissa uskotaan, että rakastelu revontulten loimottaessa taivaalla on tulevan lapsen kannalta erityisen merkittävää. Lapsesta tulee uskomuksen mukaan suurhenkilö. En ole kyseistä juttua päässyt (vielä) testaamaan. Jos kohta, suurhenkilö-jälkikasvukiintiöni on jo täynnä.
Tieteen ja nettiteknologian myötä revontulista on tullut varsin helposti ennustettavia. Siis varsin helposti. Lukemattomia ovat ne yöt, kun joukko taivaanilmiöistä kiinnostuneita kuvaajia, minä mukaan lukien, on vaeltanut ennusteiden lumoamina yön pimeyteen ja joutunut palaamaan kotiin muistikortin reunaan tarttuneen vihertävän harson kera. Onneksi useimmiten ennusteet pitävät kutinsa, ensin tulee aurorahälytys, sen jälkeen alkaa hillitön indeksien kyttääminen kotona, sitten reposkuvaajien hälytysrinki varoittaa ja kohta joku postaa Facebookkiin ilmoituksen “nyt näkyy taivaantulia Talikkalassa”. Ja silloin on aika kirmata ulos yön pimeyteen, vaikka ulkona olisi -20 C pakkasta. Ja vielä elokuussa. Ei tunnu missään, kun luvassa on ilmainen taivaallinen ilotulitus, ilman korvia särkevää ja koiria pelottavaa pauketta.
Ja niistä reposten äänistä sananen. Revontulien äänistä on puhuttu paljon ja on niitä tutkittukin. Moni meistä kuulee ääniä. Minäkin. Mutta en ole koskaan kuullut revontulia havainnoidessani ääniä. Siis revontulten ääniä. Omakohtainen kokemukseni revontulista on ihan nollaluokkaa verrattuna pohjoisen konkareihin, siksi vaikenen seurakunnassa äänten olemassaolon tai olemattomuuden suhteen. Mutta haluan uskoa revontulten ääniin. Jonain yönä, kun olen seuraavan kerran valosaasteettomassa ja täysin hiljaisessa paikassa yksin, mutta rakkaiden kameroideni ympäröimänä haluan kuulla reposten kuiskivan minulle jostain tärkeästä.
Koska se on mun luonto.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
