Aalto-yliopiston ja Hankenin Johtamisen laitoksen innovaatiojohtamisen professori Liisa Välikangas oli tavallinen suomalainen nuori nainen, kun hän matkusti ulkomaille vuonna 1987. Halusi vain pois totutusta. Työ vei sitten mukanaan ja aviomieskin löytyi maailmalta.
Vuodet kuluivat. Vajaa kymmenen vuotta sitten, kalifornialaisen Stanfordin yliopiston dosenttina, hän ajatteli jo että tänne jään. Elämä oli jenkeissä ja ajattelun kieli vaihtunut englanniksi.
Leskeys sai Liisa Välikankaan kuitenkin pohtimaan elämäänsä ja identiteettiään, ja saatuaan kiintoisan työtarjouksen Helsingistä, hän palasi Suomeen.
”Aluksi oli vaikea tottua hitaampaan puherytmiin, tapaan olla korostamatta itseä puhuessa, intonaation tasaisuuteen,” toteaa Välikangas. Ja siihen, että työkieli ei ollutkaan englanti. Hiljaisuuteen. Vilkkaassa, monikulttuurisessa Piilaaksossa ei kannata vaieta, päinvastoin.
Tämä ihminen paitsi puhui toisin, myös toimi ja käyttäytyi. Jopa siinä määrin, että ”se ihminen, joka olin, oli kehittynyt asuessani ulkomailla.”
Mutta oli Suomikin erilainen. ”Oikeastaan ei voi sanoa, että palasin. Sitä Suomea, josta lähdin, ei enää ollut. Ja se minä joka täältä lähti, ei vielä ollut muovautunut ammatillisesti ja ihmisenä valmiiksi.”
Hitaasti suomen kieli palasi ajatuksiin, mutta edelleen Liisa Välikangas ajattelee englanniksi. Myös aina, kun innostuu. Suomeksi sanomista pitää aina vähän miettiä.
Vaikein asia Suomessa oli kuitenkin ihan muu kuin kieli: ”Pimeys. Kalifornian valoisuuden jälkeen en ole vieläkään tottunut siihen, miten pimeää täällä on. Enkä siihen, että joka paikassa on niin vähän ihmisiä.”
JAANA SEMERI
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_iosJAA:
