Sain äskettäin sähköpostiini kuvan itsestäni. Se oli otettu arkisessa tilanteessa, minun tietämättäni.
Kuvan oli ottanut ja lähettänyt ihminen, joka on nähnyt minut monenlaisissa eri tilanteissa - suorastaan epäedustavanakin. Silti ensireaktioni kuvan nähtyäni oli ujo punastuminen.
Miksi minua ujostutti?
Näytän kuvassa hieman väsyneeltä, hiukseni hapsottavat, eikä nelikymppisen naisen iho ole enää sileä kuin kaksikymppisellä. Silti se on ihan hyvä kuva, jossa näytän itseltäni. Ujostelua ei siis selitä se, että kuva olisi huono.
Johtuisiko ujous sittenkin siitä, että olen jo tottunut näkemään itseni sellaisena miltä itse hauan näyttää sosiaalisessa mediassa jaettavissa omakuvissa, selfieissä?
Kun silmä tottuu päivitäisiin selfieihin - omiin ja toisten - muuttuu toisen ottama kuva harvinaisuudeksi. Toisen ottamaan kuvaan ei ole aseteltu mahdollisimman imartelevaa kuvakulmaa, eikä sitä ole paranneltu älypuhelimen kuvankäsittelyohjelmilla.
Toisen ottama kuva on realistinen. Sekö minua ujostutti?
Vai se, etten ollut hallinnut kuvaustilannetta?
Näin jokin aika sitten videon, jossa joukko ihmisiä poseerasi kuvaajalle. Videon juju oli siinä, että kuvattavat luulivat kuvaajan ottavan videon sijasta valokuvia. Videolla näkyykin ryhmä ihmisiä, jotka muutaman sekunnin välein jähmettyvät asentoihin ja ilmeisiin, joiden he ajattelevat olevan itselleen suotuisia. Kukaan ei ota valokuvia, poseeraajat vain luulevat niin. Video on luonnoton.
Ehkä ujouteni johtui siitä, että en ollut voinut itse määritellä millaisena minut kuvataan. En ollut voinut päättää asentoani tai ilmettäni. Ujostelinko sitä, että minut oli yllätetty?
Nähdyksi tuleminen on yksi suurimpia tarpeitamme sylivauvasta asti. Sen tarve ei katoa minnekään, vaikka ikää tulee lisää. Ajatus siitä, että toinen katsoo, on samaan aikaan hurmaava ja pelottava. Mitä hän näkee minua katsoessaan? Mihin asioihin hän kiinnittää huomiota? Mitä hän ajattelee minua katsoessaan?
Tätä pohtiessani tajusin, että tietyssä elämäni vaiheessa minua ei katsottu tarpeeksi. Elin vuosia niin, että minua ei nähty. Ehkä ujosteluni johtuikin siitä, että olin salakuvan myötä saanut konkreettisen todisteen siitä, että nykyään minutkin nähdään?
Sitten viimein oivalsin.
Kyse ei ollut siitä, että minut nähtiin, vaan siitä, miltä minusta tuntui, kun minut nähtiin.
Ujostelin sitä, että nähdyksi tuleminen aiheutti minussa niin paljon iloa.
Minä, joka olen sanonut, että ei sillä ole mitään väliä, mitä muut minusta ajattelevat, jäin kiinni rysän päältä.
Sillä on sillä väliä. Kaikille on. Tuntuu hyvältä tulla nähdyksi ja hyväksytyksi ihan tavallisena itsenään.
Hän oli nähnyt minut, ja se tuntui minusta hyvältä.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
