Olipa kerran kolmekymppinen nainen.
Nainen oli älykäs ja huumorintajuinen, ystävällinen, akateemisesti koulutettu, hyvä äiti ja tunnollinen työntekijä. Silti hänestä tuntui, että suurin osa ihmisistä ei nähnyt hänen todellista sisintään. Sosiaalisissa tilanteissa hän jäi usein ulkopuoliseksi ja huomaamatta. Hän tunsi itsensä isoksi seinäruusuksi.
Tämä nainen oli nimittäin huomattavan ylipainoinen.
Lääkärissä hänen vaivoihinsa tarjottiin avuksi laihduttamista, vaikka sairauden syy olisi lopulta ollut jossain ihan muualla. Kaupoissa hän sai palvelua vasta kun meni sitä erikseen pyytämään. Työelämässä hänestä tuntui joskus jopa siltä, että häntä pidettiin kilojensa takia tyhmänä.
Miehiltä hän ei saanut huomiota, ei ainakaan naisena. Se tuntui erikoiselta, sillä hän itse tunsi itsensä vahvasti naiseksi. Ajan mittaan hän alistui tietynlaiseen sukupuolettomuuteensa. Hän ymmärsi, että sukupuolinen viehätysvoima on - ei aina, mutta usein - sidoksissa kauneusihanteisiin.
Kaikki nämä kokemukset vaikuttivat häneen. Naisesta tuli hiljaisempi kuin mitä hän aidosti oli, varautuneempi ja pelokkaampi. Vieläkin näkymättömämpi. Kävelevä anteeksipyyntö.
Eräänä päivänä nainen alkoi muuttua. Alle vuodessa hänestä tuli normaalipainoinen.
Yhtäkkiä naista palveltiinkin kaupoissa hyvin. Hänet alettiin huomata. Vieraat ihmiset ryhtyivät spontaanisti juttusille. Lääkärissä hänestä tuntui ensimmäistä kertaa, että häntä uskottiin, kun hän kertoi vaivoistaan. Työelämässä aukeni uusia ovia.
Miehet kiinnostuivat aivan uudella tavalla. Hän alkoi saada pitkiä katseita. Ovia avattiin ja seuraa olisi ollut tarjolla ihan niin paljon kuin hän vain olisi halunnut, vaikka hän oli naimisissa.
Toki huomio imarteli. Olisi valhe väittää muuta. Hänestä, joka oli jo tottunut häpeämään ulkonäköään, oli ihanaa saada vuosien jälkeen ihailua.
Vielä enemmän huomio kuitenkin hämmensi. Hän ymmärsi vasta normaalikokoisena, miten väärin ylipainoisia kohdellaan.
Hänestä tuntui pahalta sen lihavan naisen puolesta, joka hän oli ollut. Missä kaikki nämä ihmiset olivat silloin, kun hänessä oli kolmekymmentäviisi kiloa enemmän omaa itseään? Miten oli mahdollista, että yhteiskunnassa, jossa kaikkia tulisi kohdella samalla tavalla, pelkkä ulkoinen muutos mahdollisti yhtäkkiä niin monta asiaa? Eikä hän edes näyttänyt mitenkään poikkeuksellisen hemaisevalta. Hän oli tavallinen, keski-ikää lähestyvä, normaalikokoinen, naisellinen nainen.
Oliko todella niin, että hän oli huomion ja ihailun arvoinen vasta siinä vaiheessa, kun hän ulkoisesti mahtui kaikkien mahdollisten suositusten ja indeksien sisään?
Vai muuttuiko hän sittenkin itse ulospäinsuuntautuneemmaksi, kun hänellä ei enää ollut mukanaan paksua suojakuorta?
Vastausta hän ei ole löytänyt.
Hän toivoo, että jälkimmäinen vaihtoehto olisi ainakin osittain totta. Liian kipeältä hänestä tuntuisi hyväksyä selitykseksi se, että hänen sisäinen kauneutensa nähtiin vasta sitten, kun ympärillä oli vähemmän rasvaa, vaikka hän oli lihavana ihan yhtä ystävällinen, fiksu, seksuaalinen ja kiva kuin nykyäänkin.
Emmehän me ole niin pinnallisia? Emmehän? Tätä mietin toisinaan vieläkin, monen vuoden jälkeen, sillä tämäkin on minun tarinani.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
