Me suomalaiset olemme teräksistä luontokansaa. Emme piittaa pienistä myräköistä, meitä ei pelota metsässä ja tunnemme kaikki eläimet, kasvit ja luonnonilmiöt. Näin vähän kärjistäen.
Vuodenaikojen vaihtelua me suomalaiset suorastaan rakastamme. Ja säätiloista puhumista. Silloin kun kaksi tuppisuuta suomalaista kohtaa, eikä murahdukselta kuulostavan, tervehdyksen kaltaisen jälkeen meinaa pikkupuhe eli kansainvälisesti ilmaistuna “small talk” kulkea, niin silloin suomalainen siirtyy dna-koodinsa ohjaamana ns. säämodeen eli säätilaan alkaen soperrella lauseenpätkiä kuten: “On se ilimoja pielly” ja “Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä”. Ja juttu luistaa kuin kuuluisa Mietaan suksi.
En tunne kovin tarkkaan maahanmuuttajien kotouttamisohjelmaa, mutta kyllähän siellä ehdottomasti pitäisi olla mukana “säästä puhumisen sietämätön keveys” -kurssi. Siinä se mannertenvälinen tapakulttuurikuilu kapenisi ja ennakkoluulot karisisivat räntäsateen lailla suomalaiseen maaperään, keskusteluyhteys olisi luotu ja kaikki olisi hyvin.Sillä mikään ei murra jäätä niin hyvin kuin perisuomalainen sääkeskustelu, paitsi Urho. Se jäänmurtaja.
Tämä kuluva talvi on ollut jälleen sääkeskustelujen kulta-aikaa. Alkutalven voivottelimme lumen puutetta “Ei tule mitään, jos on taas musta joulu”. Ulkoilman korkeahko lämpötila aiheutti myös melkoista porinaa. “Selvä merkki ilmastonlämpenemisestä, kun ei tarvitse lohkolämmitintä käyttää ennen joulukuuta.” Kaikki itseoppineet, globaalista ilmastonmuutoksesta huolestuneet kansalaiset, täyttivät lämpömittarien kuvilla sosiaalista mediaa ja keskustelufoorumit täyttyivät menneiden aikojen muisteluista, ajalta jolloin sotaakin käytiin vain talvella ja kusi jäätyi kaarelle virman virkistysluonteisella metsäretkellä.
Sitten se pakkanen tuli. Rajan yli, yllättäen ja pyytämättä, ilman viisumia tai muuta lupaa, suoraan Siperiasta ja kylmensi koko maan. Etelä-Suomikin, punavihreä kupla mukaan lukien, jäätyi kuin helvetti Lordin Euroviisuvoiton jälkeen ja kansalaiset olivat hetkessä toisen todellisuuden edessä. “Täällähän on kylmä kuin talavisovassa”. Uutisissa ja ilmatieteenlaitoksen säätiedotuksissa suomalaisia, meitä teräksisen luontokansan yksilöitä, varoiteltiin pakkasen purevuudesta. Voihan vitalis! Tämmöisiäkö meistä on tullut? Pakkasesta nillittävä porukka, joka ei enää pärjää talvella ulkona ilman 10 kohdan “Näin selviydyt pakkasesta” ohjelistaa tai viranomaisen varoituksia. Onko uus’avuttomuus joukkoomme tullut, kenen lienee syytä tää?
Lähestymme pikkuhiljaa kesää. Pakkaset hellittävät, lumi sulaa pois ja tämä teräksinen luontokansa alkaa kaivella vaatekaapin perukoilta lämpökerrastojen ja fleecepukujen takaa shortseja ja t-paitoja. Viimeistään toukokuussa alkaa lomasääkeskustelu ja pohdiskelu siitä kuinka ennen olikaan kesät vähäsateisia ja aurinkoisia. Metsämansikat ahon laidassa olivat isoja ja makeita kuin nuorten leijonien maailmanmestaruus. Silloin on taas aika tämän pohjoisen ja teräksisen luontokansan voivotella vapun viileyttä ja juhannuksen kalsaa keliä.
Helteiden aikaan tuskailemme kun ei jaksa mitään tehdä, kun on niin kuuma. Hiki valuu pelkästään tulevan seksihellekesän lämpötiloja ajatellessa. Hyvä ei ole teräksisellä luontokansalla konsaan, mutta onneksi riittää jutun juurta. Säästä. Mykkiähän me muuten olisimma.
Nyt tämä teräksinen luontojamppa vetää fleecet alle ja toppapuvun ylle ja riennän pihalle, oli siellä sitten pakkasta taikka ei.
Koska se on mun luonto.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
