Aika ajoin maahamme saapuu rajan takaa, sekä yllättäen ja pyytämättä että ilman asianmukaisia maahantulodokumentteja varsin toivottuja vieraita. Silloin kysymys on useimmiten linnuista. Tiedotusvälineiden kautta olemme saaneet seurata muun muassa Jallu -nimisen jalohaikaran edesottamuksia Pirkanmaalla ja Joppe -nimisen kattohaikaran selviytymistarinaa suomalaisessa talvessa ja lopuksi sen surullista kohtaloa Pihtiputaalla.
Mistähän se kumpuaa tarve antaa luonnonvaraisille eläimille nimi? Lemmikkinä pidettävän eläimen nimeämisen ymmärrän tiettyyn pisteeseen saakka. Onhan esimerkiksi koiralla tai kissalla, Topilla tai Tessulla, varsin kätevää olla kutsumanimi, jolla sen voi kutsua ruokailemaan tai tekemään meidän ihmisten iloksi monenlaisia temppuja. Mutta että haikaralle nimi? Tuskin Jallu tai Joppe ovat kutsumanimiään tunnistaneet, mutta kai siinä on joku pointti? Kai se on mukavampaa harrastajapiireissä kertoa käyneensä moikkaamassa Jallua. Ikäänkuin olisi ystävän luona käynyt. Ja olihan Jopen “isäntä”, mies jonka pihapiirissä onneton muuttovaistonsa menettänyt kattohaikara vietti kissanpäiviä herkkujen äärellä, tirauttanut ihan kyyneleen haikaran kuoltua.
Me välitämme eläimistä ja tunnemme niitä kohtaan lämpimiä ajatuksia, joskus jopa enemmän kuin tunnemme lajitovereitamme kohtaan. Varsinkin, jos lajitoverimme näyttää vähän erilaiselta kuin itse olemme. Mutta ei nyt mennä siihen teemaan, vaan palataan muihin eläimiin.
Halumme inhimillistää eläimiä on suuri. Väännämme mielellään kättä siitä kumpi onkaan älykkäämpi kissa vai koira. Sanomattakin on selvää että kissa, mutta miksi toimimme näin? Ja ennenkaikkea vertaammeko eläimen älyä ihmiseen? Ihminen, joka on niin sanotusti luomakunnan kruunu, ei oikeasti ole minkään ylemmän voiman luomisen tulos vaan evoluution aikaansaannos, niinkuin muutkin elukat. Eläinkunnan kehittynein laji pyrkii tietoisesti tai tiedostamattaan tuhoamaan muut lajit ja haluaa alistaa omassa elinpiirissään olevat eläimet tahtonsa mukaisiksi. Paitsi, että eläimille annetaan nimiä, niitä pidetään häkeissä, niitä viedään näyttelyihin, niitä puetaan vaatteisiin, niille perustetaan hoitoloita ja ravintoloita, useat lemmikkieläimet syövät parempaa ruokaa kuin monet ihmiset, niistä tehdään ns. kissavideoita, joista taas tehdään lauluja ja niin edelleen.
Alempien eläinlajien edustajista haetaan mielellään piirteitä, jotka miellyttävät ihmistä. Ajatellaan vaikka simpanssia. Voi kuinka ihmismäinen se onkaan rapsutellessaan lähipiirinsä jäsenen karvoitusta. Sillähän on ihan ihmisenkaltainen hellä katse. Voi että. Ihan kuin me ihmiset. Mutta sitten muistetaan, että eläinhän se on. Piste. Apina.
Tuli vaan vielä mieleen, että ajattelevatkohan muut eläimet meistä ihmisistä samalla tavalla? Että kylläpäs tuo Usain Bolt juokseekin kuin hirvi. Varpuset puskassa tirskuvat meikäläisen ohikävellessä, että onpas tuo Blomis sitten pöllön näköinen. Uljas merikotka leijaillessaan korkeuksissa hymyilee ja ajattelee kuinka nuo jalkapallostadionille ahtautuneet ihmiset ovat kuin muurahaiset keossaan, tosin paljon vähemmän aikaansaapia ja ääntelevätkin kuin mölyapinat.
Mutta juuri nyt haluan ulos raikkaille talvilaitumille, kirmailemaan kuin vasikat keväällä, pukeudun lämpimästi näyttäen aivan mursulta, viheltelen mennessäni kuin pasilan satakieli, mieleni on vapaa kuin hiirihaukka ja muiden lajitoverieni silmissä olen laumanjohtaja, alfauros. Ja sellaisena aion kulkea jatkossakin…
Koska se on mun luonto.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA: