Tapasin eräänä päivänä elinkautisvangin. Vaihdoimme kuulumiset, olemmehan vanhoja tuttuja. Sen jälkeen kummankin päivä jatkui normaaliin tapaan työn ja perheen äärellä.
En ollut tiennyt hänen tuomiostaan, vaikka hän on istunut sitä jo vuosia. Kun hän kertoi asiasta, syyllisyys hehkui hänen silmistään tummana ja kaiken nielevänä särkynä.
Kyllä, hän oli tehnyt rikoksen. Rikoksen, josta ei ole säädetty lakikirjassa. Rikoksen, jolla hän on satuttanut läheisintä ihmistään.
Vuosia on kulunut. Uhrin tuska ei helpota. Rikos kirvelee yhä kuin se olisi tehty eilen. Syyllinen on täynnä katumusta ja itsesyytöstä. Hän on tehnyt kaiken inhimillisesti kuviteltavissa olevan korjatakseen tekonsa seuraukset, mutta hän ei saa tekemättömäksi aiheuttamaansa pahaa.
Lopputuloksena on kaksi elinkautisvankia näkymättömien kaltereiden takana. Aika on menettänyt merkityksensä. On vain ennen ja jälkeen rikoksen. Rikoksen, jonka uhreja he ovat jo kumpikin.
Minun kävi sääliksi ystävääni. Jokainen loukatuksi tullut tietää, miltä tuntuu, kun elämästä lähtevät värit toisen tekojen seurauksena. Mutta moniko osaa ajatella, miltä tuntuu syyllisestä, joka kituen odottaa joka päivä armonlaukausta, jota ei tule? Uhrin puolella on helppo olla, mutta kuka puolustaisi syyllistä?
Kun ei ole olemassa rangaistusta, jolla teon voisi sovittaa, on jäljellä vain yksi vaihtoehto. Anteeksianto.
On ymmärrettävää, että uhrista tuntuu kohtuuttomalta vaatimus antaa anteeksi. Se voi tuntua samalta kuin hyväksyisi teon ja alistuisi ylikäveltäväksi. On vaikeaa uskaltaa luottaa uudelleen, kun luottamus on kerran menetetty. On helppoa haluta säilyttää ylpeytensä rippeet ja pysyä katkerana. Surullista on, että katkeruus ei auta. Lopulta siitä kärsii kaikkein eniten uhri itse.
Voidakseen antaa anteeksi pitää nähdä ne näkymättömät kalterit, jotka estävät onnen, jos toisen pahaan tekoon jää kiinni.
Sillä ei anteeksi antaminen poista sitä, että on tullut kaltoin kohdelluksi. Eikä se mitätöi niitä tunteita, joita on kokenut toisen toiminnan takia. Anteeksi antaminen on uhrille keino päästä eteenpäin ja säilyttää olemassa oleva ja koettu hyvä. Antamalla anteeksi voi asettaa itsensä samalle viivalle sen ihmisen kanssa, jolle antaa anteeksi. Jopa silloin, kun syyllinen ei sitä edes pyydä.
Elinkautisvankiystäväni on rangaistuksensa kärsinyt, mutta ei ole vieläkään vapaa. Hän on joka päivä vuosien ajan pelännyt rakkaimpansa menettämistä, kantanut mukanaan itseinhoa ja puhuu jo itse itselleen julman tuomarin äänellä. Hän on läksynsä oppinut. Hän odottaa armoa. Paitsi uhrilta, myös itseltään.
On inhimillistä erehtyä, on inhimillistä loukkaantua, on inhimillistä tuntea surua ja vihaa. Mutta inhimillisintä kaikista on kyky ja tahto antaa anteeksi. Sekä toiselle että itselle. Se ei ole luvan antamista muille käyttäytyä miten tahansa. Se on lupa astua näkymättömien kaltereiden takaa vapauteen.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
