Minä tiedän, mitä suru on.
Suru on sitä kun sydämen kohdalla onkin yhtäkkiä tyhjä peltirasia. Sellainen vanha lommoinen kassalipas. Se on ryöstetty, eikä sen sisällä ole enää mitään. Roisto on - kuin kiusallaan - laittanut lippaan lukkoon ja vaihtanut lukon numerosarjan. Oikeaa yhdistelmää on mahdotonta löytää.
Mikä tuntuu turhemmalta kuin lukittu tyhjä kassalipas, jota ei saa enää auki? Ei mikään.
Siitä pohjattoman tyhjyyden tunteesta nouseminen on rankkaa. Siksi sureminen on sitkeiden ja periksiantamattomien ihmisten hommaa. Paljon helpompaa olisi nimittäin jättää suru surematta. Moni niin tekeekin.
Suru se vaan on sellainen kaveri, että se ei tykkää tulla sivuutetuksi. Se löytää tiensä pintaan tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.
Suru naamioituu mielellään alkoholismiksi tai työnarkomaniaksi, kurinalaiseksi liikuntaharrastukseksi tai persoudeksi herkuille. Salakavalasti se voi myös yrittää esittää muita tunteita kuten pelko, viha, väsymys tai välinpitämättömyys. On helpompaa sanoa olevansa stressaantunut kuin surullinen.
Tyhjä lukittu peltirasia ei kuitenkaan lakkaa olemasta, vaikka laittaisi silmät kiinni niin ettei sitä näe.
Elämä ei säästä surulta ketään. Se tulee kohdallemme silloin kun se itse haluaa. Pakenemisen sijasta se kannattaa ottaa vastaan. Sen kanssa kun ei oikein voi edes neuvotella.
Tehokkuusajattelun rytmittämässä maailmassa suru tuntuu hankalalta tyypiltä, joka ei pysy meidän aikatauluissamme, vaan tekee kaiken juuri silloin kun sille itselleen sopii. Pienemmät surut voivat haihtua nopeastikin, mutta suuret surut kestävät vuosia. Se on vain hyväksyttävä.
Nykyään on muodikasta olla positiivinen ja onnellinen. Tuntuu, että suru pitäisi piilottaa yksityisyyteen. Me pelkäämme surevaa siksi, koska sellaisen näkeminen muistuttaa meitä siitä, mitä kaikkea me voimme menettää silmänräpäyksessä.
Ehkä me oppisimme olemaan hitusen inhimillisempiä, jos uskaltaisimme näyttää surun. Suru kuuluu kokonaiseen elämään.
Suru nimittäin opettaa meille meistä itsestämme. Surimmepa mitä hyvänsä - kuollutta läheistä, menetettyä työpaikkaa, eroa tai ihastusta, jota emme saaneet omaksi - suru kertoo asioista, jotka ovat meille tärkeitä. Suru on osoitus siitä, että on välittänyt paljon. Ei välittäminen ole pahaa.
Suru on sitä kun ottaa käteensä sen sydämen kohdalle jätetyn, tyhjän ja lukitun kassalippaan ja katsoo sitä tarkasti. Se näyttää rumalta ja rujolta pitkään. Käyttökelvottomalta.
Siinä se kuitenkin on, ja jollain tavalla sen kanssa pitäisi yrittää tulla toimeen. Ensin hengenveto kerrallaan. Sitten tunti kerrallaan. Päivä, viikko, kuukausi kerrallaan. Rasiaa voi käännellä ja katsella eri puolilta. Siinä on monenlaisia lommoja. Siihen on osunut ennenkin, eikä se ole mennyt rikki. Kun sen pintaa pyyhkii, saattaa pölykerroksen alta paljastua kaunis kuvio, jonka oli jo unohtanut.
Vanhat esineet ovat kauniita, koska niissä näkyy historia. Jokainen kuluma ja kolhu on jälki jostain tapahtumasta tai ihmisestä.
Myös sydän kestää kolhuja. Pahojakin. Siitä tyhjästä lukitusta peltirasiasta tulee tärkeä, vaikka se ei toimikaan ihan niin kuin pitäisi. Kun aikaa kuluu, sitä ei tee enää mieli heittää pois. Siitä on tullut arvoesine.
Ja jonain päivänä koittaa se hetki, jolloin numerosarja osuu kohdalleen ja lukko aukeaa taas. Usko minua, sillä minä tiedän, mitä suru on.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
