Elämässä pitää uskaltaa kokeilla kaikenlaista. On tavoiteltava unelmia, on tehtävä pelottomia ratkaisuja vaikka joskus pelottaisikin, on mentävä mutkan taakse ja mäen yli. Vain sillä tavalla löytää hienoja asioita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Elämä on löytöretkeilyä.
Vain yhtä polkua varoitan kulkemasta. Neljän koon polulle ei kannata mennä, tai jos sillä huomaa jo kulkevansa, kannattaa kääntyä takaisin heti. Sinne eksyy helposti, ja etappi toisensa jälkeen reitti käy vaarallisemmaksi. Perillä ei ole mitään odottamisen arvoista.
Neljän koon polulla ensimmäinen vaaran paikka on kateus. Toisella on jotakin mitä itse haluaisi. Tilanne tuntuu epäreilulta. Miksi en minä, kun tuo toinenkin?
Toisen ihmisen menestys ei tarkoita sitä, etteikö itsekin voisi menestyä. Tuttavaperheen onni saattaa ärsyttää siksi, että oma suhde natisee liitoksissaan. Ja toisaalta, naapurin uusi auto ja hieno koti voivatkin kieliä vain suurista veloista tai urasta, joka tuo kyllä rahaa, mutta nielee kaiken muun. Me emme voi tietää toisen elämäntilannetta kuin pinnalta. Jokaisella on omat murheensa. Kateus on siksi täysin turhaa.
Kateuden kohdalla on vielä helppo muuttaa suuntaa. Harha-askeleesta voi jopa oppia. Kateuden sijaan voi kokeilla ihailua. Se on tunteena paljon parempi. Sitten kannattaa lopettaa vertailu, unohtaa se mitä muilla on, ja polttaa bensiini omien päämäärien tavoitteluun.
Jos neljän koon reitillä pysyy, odottaa mutkan takana kateuden ilkeämpi isoveli, katkeruus. Silloin kateus on väkevöitynyt tunteeksi, joka maustaa jo kaiken muunkin. Oman elämän hyviä puolia alkaa olla vaikea nähdä, kun energia kuluu sen miettimiseen, mistä on jäänyt paitsi.
En minä tilannut tällaista elämää, mihin voin valittaa? Totuus on, että elämä ei tule takuulapun kanssa. Joitakin asioita voi itse muuttaa, joitakin ei. On oma valinta, keskittyykö pettymyksiin vai onnistumisiin, käyttääkö energiansa valittamiseen vai yrittääkö tehdä elämästään itselleen mieleisemmän.
Katkeruuden kohdalla voi vielä tehdä U-käännöksen. Mikäli kuitenkin jatkaa neljän koon polkua, reitti käy yhä ankeammaksi.
Seuraava etappi on kyynisyys. Se on kateuden ja katkeruuden myrkyttämän tunne-elämän surullisen looginen jatkosaskel. Kyyninen tuntee yhä kateutta ja katkeruutta. Juuri muuta hän ei tunnekaan, ja se sattuu. Kyynisyys on tapa yrittää suojata itseään asettumalla jo valmiiksi kaiken muun ulkopuolelle.
Ei minun kannata yrittää. En kuitenkaan onnistu. Toiset ne vaan porskuttaa. Tää on niin tätä. Samaa vanhaa aina. Systeemi on mätä. Kyllä mä muuten mutku.
Tällä tavalla kyyyninen luopuu kaikesta mahdollisesta hyvästä vapaaehtoisesti. Se on avainten luovuttamista murtovarkaalle ja kävelyä sateenvarjo auki aurinkoisena päivänä. Se on elämätöntä elämää.
Kyynisyyden kohdalla voi vielä kääntyä takaisin. Se on vaikeaa, mutta joidenkin tiedän sieltä palanneen. Osa kuitenkin jatkaa matkaansa, vaikka tie on täynnä kielletystä ajosuunnasta muistuttavia merkkejä.
Lopulta polku loppuu. Kateuden, katkeruuden ja kyynisyyden jälkeen neljän koon reitti päättyy umpikujaan. Umpikujan nimi on katumus. Tämä katumus on surua siitä, että käytti elämänsä kadehtimiseen, katkeroitumiseen ja kyynistymiseen. Että ei uskaltanut itse kokeilla, vaan vietti elämänsä vertaillen. Surua siitä, että päästi mahdollisuuden onneen lipeämään käsistään. Että valitsi vapaaehtoisesti henkisen varjopuolen elämästä.
Muutos, uuden yrittäminen ja epäonnistumisen riski ovat pelottavia. Mutta vielä pelottavampaa on kuitenkin katumus siitä, että ei koskaan uskaltanut edes yrittää.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
