Kun mietitään ihanteellista parisuhdetta, listataan usein asioita, joiden pitäisi osua kohdalleen. Osapuolilla pitäisi olla henkistä ja fyysistä vetovoimaa, muutamia yhteisiä kiinnostuksen kohteita, tarpeeksi samanlaisia arvoja ja luonteenpiirteitä.
Nämä kaikki ovat tärkeitä, mutta yksi kriteeri helposti unohtuu. Se on mielestäni kaikkein tärkein:
Pitää valita kumppani, jonka traumojen kanssa pystyy elämään.
Sillä traumoja on meillä kaikilla. Myös kaikkein ihanimmilla ihmisillä. Useimmilla traumat ovat lieviä; sellaisia jotka eivät paljon arkea haittaa. Toisilla ne taas ovat isompia, ne ovat syvemmällä, ja vaikuttavat monella tavalla.
Yhtä kaikki, meistä jokainen on jollain lailla epäkypsä. Ja juuri läheisimmissä ihmissuhteissa nuo puolet meistä aktivoituvat helposti, ja alkavat vaikuttaa ajatuksiimme ja tekemisiimme.
Ei kyse ole siitä, että omat pettymykset tai lapsuuden pahat muistot pitäisi saada vyöryttää käsittelemättöminä kumppanin hartioille. Sellainen on epäreilua. Ei rakkaussuhteen ole tarkoitus olla mikään hoitosuhde.
Kyse on siitä, että parisuhteessa olemme paljaimmillamme. Jotta suhteessa voisi olla aidosti omana itsenään, rakkaaltaan ei voi eikä saa peittää arpiaan. Oikea ihminen rakastaa myös sitä arpeutunutta kohtaa, sielun vauroioitunutta sopukkaa. Hyväksyy sen ja katsoo sitä lempeydellä. Silloinkin, kun kumppani taantuu epäkypsäksi kakaraksi.
Jos synkkiä puoliaan joutuu salaamaan, syntyy suhteeseen kynnys, jonka ylittäminen muuttuu sitä vaikeammaksi, mitä pidemmälle suhde etenee tai mitä isompia vaikeuksia se kohtaa. Hankalat elämäntilanteet aktivoivat aina kaikki aikaisemmat menetykset ja pettymykset. Silloin jos koskaan on tärkeää, että kumppani tajuaa, mistä tuulee.
Sillä siinä se on. Kynnyskysymys. Pystyykö elämään toisen kanssa silloinkin, kun tämä käyttäytyy epäloogisesti, pelkää asioita joita ei tarvitsisi pelätä, tuntee epävarmuutta varmoista asioista tai on jollain muulla tavalla ärsyttävästi kompleksinen. Pystyykö sietämään sitä, että nämä vammat ovat perua ajalta jolloin ei ole kumppaniaan edes tuntenut, mutta itse joutuu niiden kanssa arkeaan viettämään.
Varsinkin kun itsekin on todennäköisesti jollain lailla haavoitettu ja vajaavainen.
Siksi on tärkeää, että omat traumat sopivat yhteen sen toisen traumojen kanssa. Alkoholistin lapsi todennäköisesti ahdistuu päihdeongelmaisen kanssa. Petetty ei ehkä koe oloaan hyväksi ihmisen kanssa, joka ei kestä sitoutumista.
Kynnyskysymys on, rakastavatko haavoittuneet ihmiset toisiaan traumoineen päivineen. Pystyvätkö he sietämään paitsi omat, myös toistensa traumat.
Rakkaus ei paranna haavoja, mutta rakkaus tekee helpommaksi niiden kanssa elämisen. Rakkaudessa on turvallista olla epätäydellinen.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
