Viisitoistavuotiaana sitä erehtyi kuvittelemaan, että vanhempana kaikki sydämenasiat on paljon helpompi kestää. Että sitten aikuisena ei enää olisi samalla tavalla tunteiden heiteltävissä. Ei enää riipivää vuoristorataa, vaan vain seesteistä bulevardia.
Ja kyllähän aikuinen useimmiten parhaansa tekeekin yrittäessään vältellä elämän liiallista keinuntaa. Jopa silloin, kun onni ja ilo ovat korvautuneet sietämisellä ja pakolla. Sinnitellään huonoissa liitoissa lasten tai rahan takia. Painetaan pitkää päivää töissä ja harrastuksissa. Puolison painaminen on jäänyt jo ajat sitten.
Järki ja pelko pitävät sydämen aika näppärästi aisoissa. Tuttavapiirin eroista on kiva juoruta ja kaikenlaisia suhteita on helppo moralisoida. Omassa tylsyyteen asti tutussa olohuoneessa kumppani on muuttunut huonekaluksi, mutta kun se kerran sopii sisustukseen niin mitä sitten.
Sellainenkin, joka on uskaltanut huonosta liitosta erota, yrittää viimeiseen asti olla järkevä aikuinen uudessa itseriittoisessa vapaudessaan. Pidätellään itseään, vältellään sitoutumista ja kuvitellaan, että uuteen suhteeseen voi lähteä vasta sitten, kun kaikki epäonnistumisen riskit on minimoitu. Kun on kerran pettynyt, yrittää säästää itseään uusilta pettymyksiltä entistä sinnikkäämmin.
Kunnes yhtäkkiä elämään marssii joku, joka sotii kaikkia omia pään sisäisiä sääntöjä ja etukäteen tehtyjä suunnitelmia vastaan. Joku joka murtaa kuoren. Hetkessä seesteinen aikuinen on taas viisitoistavuotias hormonikimppu, jonka aivosolut eivät kykene minkäänlaiseen järkevään ajatteluun.
Siinä sitä sitten analysoidaan, miten nopeasti ensitapaamisen jälkeen uskaltaisi ottaa yhteyttä ja kumman tehtävä se on. Tarkkaillaan toisen somekäyttäytymistä ja tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä yksittäisistä sanavalinnoista. Vakoillaan, milloin toinen on viimeksi ollut aktiivinen missäkin viestintävälineessä. Onko se nähnyt lähettämäni viestin, ja jos on niin milloin. Ja miksi se ei ole vastannut. Ja kun se vastaa, pelkkä toisen nimen näkeminen älypuhelimen näytöllä saa sydämen pompahtamaan ilosta.
Kuunnellaan siirappisia rakkauslauluja ja samaistutaan. Halutaan tietää toisesta kaikki. Tuijotetaan silmiin ja hymyillään hölmösti. Jännitetään ensimmäistä suudelmaa polvet tutisten.
Aletaan äkkiä laihduttaa, jotta tässä elämässä vielä kehtaisi näyttäytyä alasti toisen edessä. Ostetaan uusia alusvaatteita vain siksi, että ne voidaan repiä pois saman tien kun nähdään. Jos onkin ollut jotain moraalisia periaatteita, ne unohdetaan, sillä yhtäkkiä se kaikki on vain sydämen kuuntelemista. Ja sydän huutaa, se huutaa niin lujaa, ettei sitä voi olla kuulematta.
Tutustutaan, ujostellaan, ollaan hämillään kun se toinenkin tykkää. Suljetaan koko muu maailma yhteisen kuplan ulkopuolelle. Tai sitten petytään ja itketään ja ryvetään itsesäälissä. Ajatellaan, että kukaan muu ei koskaan voi olla yhtä ihana kuin hän! Ainakin siihen asti, kunnes yllättäen tapaa jonkun sellaisen, joka on kaikkea sitä mitä on aina toivonut ja paljon enemmän.
Järki sumenee, kun rakastuu. Silloin mikään keskinkertainen ei enää riitä. Huonot liitot saavat jäädä. Itsenäinen ja varjeltu sinkkuelämä voidaan lopettaa vaikka saman tien.
Kun vuosien jälkeen tuntee taas elävänsä, saattaa jopa muistaa oman viisitoistavuotiaan itsensä. Sen, jonka sydän pakahtui ensimmäisestä ihastuksesta. Silloin tajuaa, että se viisitoistavuotiaan sydän olikin aika viisas. Se tiesi, ettei tarvitse tyytyä keskinkertaiseen. Ei, vaikka rakastuminen kaikessa rajuudessaan on omaa hyvin järjestettyä maailmaa kaikella tavalla ravisteleva prosessi.
Sydän on ikuinen teini. Ja hyvä niin.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
