Eräänä päivänä, jokin aika sitten, yhtenä yksinäisenä hetkenä, minulle iski huoli. Jos kuolisin nyt, löytyisikö minun arkulleni kantajat.
Kantajathan toki aina jostain löytyvät, jos ei muuten niin seurakunnan puolesta. Mutta minä haluan sellaiset kantajat, joille olen oikeasti ollut eläessäni tärkeä. Tarkoitan ihmisiä, jotka eivät kantaisi minua hautaan velvollisuudesta vaan rakkaudesta.
Kun alkaa kysellä itse itselleen arkunkantajia, saattaa tietenkin saada vastaukseksi enemmän tai vähemmän suoria tiedusteluja mielenterveydestään. Silläkin uhalla otin asian puheeksi eri yhteyksissä.
Yllätyin reaktioista. Kukaan ei suhtautunut asiaani naureskellen. Jokainen, jonka kanssa asiasta puhuin, ilmoittautui kantajakseni tosissaan.
Mitä vakavammin asiasta keskustelin ystävieni kanssa, sitä selkeämmin näin ja tunsin, miten kaunista ja vahvaa ystävyyttä elämässäni on.
Loppujen lopuksi se, että ihminen kuolee, on hyvin yksinkertaista ja helposti ymmärrettävää. Sydän lakkaa lyömästä, ruumis valmistellaan, ehkä siunataan, ja sitten kannetaan hautaan tai tuhkattavaksi.
Mutta elämä, elämä se on ihmeellistä. Me synnymme tänne samoihin aikoihin joidenkin toisten ihmisten kanssa. On sattumaa kenet tapaamme, keiden kanssa osumme samalle paikkakunnalle, samoihin opiskelupaikkoihin tai samoihin työkuvioihin. On sattumaa keiden kanssa ystävystymme ja keihin rakastumme. Sattumaa - tai johdatusta. Yhtä kaikki, me kohtaamme täällä ihmisiä, jotka tulevat meille niin läheisiksi, että ilman heitä elämää olisi vaikea edes kuvitella.
Siitä syntyy vakaata ja isoa ystävyyden ja luottamuksen pintaa, johon voi nojata jopa silloin, kun tuntee olonsa niin surkeaksi, että alkaa miettiä, löytyykö arkulle kantajat. Kaikesta yhdessä koetusta punoutuu vahva ja kestävä riippumatto, johon voi heittäytyä silloin kun itse ei pysy pystyssä.
Havahduin kiitollisena ajatukseen, että minun ystäväni ovat minun kantajiani jo nyt. Ja minä heidän.
Me kannamme toisiamme olemalla läsnä toisillemme, kuuntelemalla toisiamme, uskoutumalla toisillemme. Me olemme toisillemme niitä ihmisiä, joiden tukeen voi aina luottaa. Toistemme puolustajia, tuli mitä tuli.
Ja jos kuolen ennen heitä, he kantavat minut hautaani. Rakkaudesta. Mutta se on vain ohikiitävä hetki.
Tärkeämpää on tajuta, että me kannamme toinen toisiamme läpi elämän, ja sen jälkeenkin. Meistä tarttuu toinen toisiimme ajatuksia, arvoja, huolenpitoa ja muistoja. Meistä jää jäljelle se, miten paljon eläessämme osaamme toisiamme rakastaa.
Silloin meidän ruumiimme ja se miten se haudataan on sivuseikka. Meidän persoonamme sen sijaan kulkee pieninä hippusina toistemme mukana joka ikinen päivä - sekä nyt että silloin kun olemme lähteneet.
Ketkä ovat sinun kantajiasi?
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
