Joskus voi kohdata ihmisen, joka viipyy elämässä vain jonkin aikaa, mutta jättää pysyvän jäljen. Kohtaamisessa on mukana sadunomaista taikaa. Väkeviä tunteita, roihuavaa intohimoa, jotain mikä sekoittaa pään. Tuntuu kuin sellaisen ihmisen kanssa sukeltaisi elokuvaan.
Tällainen ihminen on ääripäiden tuttavuus. Kärpäspaperi, johon haluaa jäädä kiinni, vaikka tietää, että kärpäspaperiin tarttuvalle hyönteiselle ei käy hyvin. Sulaa steariinia, johon haluaa työntää sormensa, vaikka tietää, että se polttaa.
Liekki tällaisen ihmisen kanssa leimahtaa siksi, että itse on sille toiselle täysin samaa. Molemmat ovat toisilleen sytytysnestettä. Kun sellaisen cocktailin äärellä kipinöi, syttyy roihu. Mutta roihu imee ympäriltään hapen nopeasti.
Syntyy riepotteleva suhde, jossa tunteet heräävät ja kuolevat vuorotellen. Tyypillistä on, että tällainen suhde ei missään vaiheessa tule kunnolla luontevaksi osaksi arkea. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu arjen yläpuolella. Siksi pudotus jokaisen kohtaamisen jälkeen sattuu.
Silti suhteessa on jotain, mille haluaa altistaa itsensä uudelleen ja uudelleen. Tällainen rakkaus tekee kipeää, mutta vihatakaan ei voi. Tällainen suhde ei ole koskaan harmaa. Se on vain mustaa tai valkoista.
Toista ihmistä ei voi koskaan hallita, mutta tällaisessa suhteessa on vaikea hallita edes itseään. Vaikka haluaa pyristellä irti, jokainen muistutus toisesta saa huolella rakennetun korttitalon lahoamaan. Ja mikä ärsyttävintä: ajatus, ettei kuulisi toisesta enää mitään, tuntuu vielä pahemmalta.
Millä saa ajatuksistaan pois jotain sellaista, joka tuntuu taianomaiselta? Auttaisiko se, että hänet näkisi päivä toisensa jälkeen arjessa, nalkuttamassa lattialla lojuvista sukista tai laahustamassa rikkinäisissä toimistosandaaleissaan? Veisikö se taikaa pois yhtään?
Ei tunteita voi pakolla lopettaa. On vain hyväksyttävä, että ne ovat olemassa. Haavan päälle kasvanut rupi on revittävä auki tarpeeksi monta kertaa. Vasta kun suhde alkaa sattua niin paljon, että se peittää alleen jopa kaiken ihanuuden, osaa aloittaa irti päästämisen.
Kun viimein saa etäisyyttä, voi alkaa hyväksyä, että se oli vain hetken huumaa. Vähän myöhemmin voi jopa iloita siitä, että on saanut kokea jotain harvinaista. Sellaista, josta useimmat vain haaveilevat. Jotain sellaista, jota tapahtuu vain elokuvissa.
Casablanca on klassikko hyvästä syystä. Se riipii niin pahasti juuri sen takia, että suhde on loppujen lopuksi mahdoton. Mahdoton.
Lopulta on helpotus, kun voi sulkea television tai kävellä ulos elokuvateatterista.
Ja sitten voi jatkaa elämäänsä sellaisten ihmisten parissa, jotka rakastavat myös käsikirjoituksen ulkopuolella.
Sillä vasta arjessa rakastaminen on todellista, suurta rakkautta. Suurempaa kuin riipivä ihanuus. Todellisessa suuressa rakkaudessa on etuoikeus saada poimia lattialta ne toisen likaiset sukat, ja katsoa hellyydellä toisen risaisia toimistosandaaleita.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
