Myrskyä käytetään usein vertauskuvana ihmiselämän kriiseille. Hyvä vertaus se onkin, sillä kriisi todella tuntuu myrskyltä. Sitä ei voi hallita. Se tulee yllättäen, ja vaikka kuinka luulisi olevansa varautunut, harvoin sitä kuitenkaan on. Myrskyn silmässä pitää vain yrittää selviytyä jotenkin.
Vielä yleisempi vertauskuva on myrskyn jälkeinen poutasää. Sillä viitataan kriisistä toipumiseen. Sen vertauskuvan haluaisin heittää roskikseen. Ajatus siitä, että myrskyn jälkeen aurinko paistaa, linnut laulavat ja kaikki on taas hyvin on toki lohdullinen, mutta se ei ole totta, kun kriisistä puhutaan. Kriisit eivät helpota tuosta vain. Myrskyn jälkeen ei ole poutasäätä. Myrskyn jälkeen on epävakaista - pitkään.
Iso kriisi on sellainen, jonka aikana tulevaa on vaikea hahmottaa. Oma tai läheisen vakava sairastuminen, läheisen kuolema, parisuhteen rikkoutuminen, mikä tahansa suuri menetys. Olipa kriisin syy mikä hyvänsä, sen hetkellä tuntuu siltä, että elämä ei enää koskaan tule olemaan ennallaan. Kriisi järisyttää omaa maailmaa kuin myrsky, joka repii puut ylös juurineen, keinuttaa venettä niin että vesi tulee sisään, irrottaa kattopellit ja katkaisee sähkölinjat. Korjattavaa riittää ja kalliiksi tulee.
Kun kriisi vähitellen alkaa jäädä elämässä taka-alalle, on päällimmäisenä tunteena usein väsymys. Ei millään jaksaisi siivota myrskyn tuhoja. Kunpa saisi vain levätä ja olla rauhassa.
Jostain voimia kuitenkin tulee. Elämällä on sellainen taipumus. Se tempaa otteeseensa. Pikkuhiljaa alkaa taas uskaltaa katsoa eteenpäin. Voi alkaa jopa toivoa asioita. Jos myrsky-vertauskuvassa pysytään, voi alkaa suunnitella kasvimaata kaatuneiden puiden paikalle tai todeta helpottuneena, että se myrskyn repimä katto oli joka tapauksessa remontin tarpeessa.
Niin sitä sitten vähitellen huomaakin olevansa taas arjessa kiinni, vähän muuttuneena ihmisenä. Epävakaisuus jatkuu silti pitkään. Välillä on hyviä päivä pitkäänkin, mutta sitten tulee taas pudotus. Se on inhimillistä. Huolestuttavampaa olisi, jos onnistuisi porskuttamaan eteenpäin ilman että menneet järkytykset koskaan palaisivat mieleen.
Oman kokemukseni mukaan kaikkein vaikeinta kriisin jälkeen on luottaa uudelleen elämään. Vaikka kuinka yrittäisi elää fiksusti, joskus osuu pahasti omalle kohdalle. Kun se on tapahtunut kerran, alkaa helposti pelätä, että se toistuu. Sen takia kriisistä toipuvalle jokainen tuulenvire on varoitus tulevasta uudesta myrskystä ja tuhoista, vaikka oikeasti elämän sääennuste lupaisikin poutaa. Ulkopuolisille se näyttäytyy jaksamattomuutena, ailahtelevaisuutena, ylireagointina, neuroottisuutena ja epävarmuutena.
Kriisistä toipuvan läheisille tämä olisi tärkeätä muistaa. Vaikka toinen vaikuttaisi jo päällepäin voivan hyvin ja elävän normaalia arkea, pinnan alla mennyt järistys on vielä tuore.
Myrskyn jälkeen kestää pitkään ennen kuin elo tasoittuu. Myrskyn jälkeen voi olla poutasäätä, mutta sekin saattaa itkettää.
Epävakainen mieli toipuu hiljalleen. Kun aikaa kuluu, alkaa vähitellen uskoa, että taivaalta tipahtava vesipisara ei olekaan merkki tulevasta rajuilmasta. Se on vain tavallista turvallista sadetta. Sade kastelee maan, josta kasvaa uusia puita.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
