Kuvittele mielessäsi entisaikojen ritari haarniskassaan. Hän on panssaroinut itsensä päästä varpaisiin teräksestä punotuilla tai levyiksi taotuilla suojilla. Kun yllä on ohittamaton suojavarustus, on turvallista lähteä taisteluun.
Samalla tavalla jotkut meistä pukeutuvat henkiseen haarniskaan joka aamu.
Varustaudumme maailmaa vastaan niin, ettei mikään voi vahingoittaa. Huolehdimme kaikesta ja pärjäämme ilman apua. Meistä on tullut tällaisia, koska jossain elämämme vaiheessa olemme olleet niin yksin, että on ollut pakko oppia selviytymään omin voimin. Tulkoon millainen isku tai vastoinkäyminen tahansa, panssarimme ei petä.
Mutta ritarin haarniskallakin oli heikkoutensa. Se tehosi kyllä hyvin miekan iskuja, nuolia, nuijia ja kuulia vastaan, mutta yksi asia oli, johon haarniskan käyttäjä ei ollut varautunut: lämpö. Kuumuus sai vahvimmankin ritarin polvilleen.
Me nykyajan panssaroidutkin murenemme helposti, jos joku yllättäen tarjoaa meille kylmyyden sijasta lämpöä. Tiukassa paikassa tuleva vilpitön avuntarjous liikuttaa kyyneliin.
Sitä on niin varautunut vaikeuksiin ja tottunut pärjäämään yksin, että toiselta saatu empatian osoitus voi tuntua lähes kiusalliselta. Tuntuu kuin ei ansaitsisi sitä, tai ainakin siltä, että avun vastaanotettuaan jää jotakin velkaa. Tuntuu että ei kestä hyvyyttä, ja haluaisi paeta tilannetta tai ajaa auttajan pois.
Missä vaiheessa meistä tuli näin panssaroituja? Ainakaan minä en oikein edes tiedä, miten hyvyyttä pitäisi vastaanottaa. Saatan jopa alentua epäilemään auttajan motiiveja ennemmin kuin uskon, että olen hyvyyden arvoinen. Joskus on vaikea uskoa, että toinen tahtoo auttaa, koska oikeasti välittää.
Eihän se haarniska mikään mukava suojavaruste ole. Paitsi että se on kuuma, se on myös painava ja joustamaton. Jo pelkästään se, että sitä joutuu kantamaan päivät pitkät, vie voimia. Useimmiten olemme haarniskoissamme vieläpä ihan turhaan. Pelkomme on vanhentunutta.
Ei elämä ole pelkkää taistelua. Meillä henkisen haarniskan käyttäjillä on vaan ollut paljon tilanteita, joissa olemme kuormittuneet tai menettäneet liikaa. Meistä on tullut paitsi sotureita, myös vakoojia ja vartijoita. Olemme oppineet ennakoimaan pienet ja isot uhkat, minimoimaan niiden toteutumisen riskin, ja olemaan heti valmiina puolustautumaan, jos tilanne uhkaa riistäytyä käsistä.
Myös välitettäväksi antautuminen on rohkeaa, ja sitä pitäisi uskaltaa opetella. Hellyyden, hoivan ja huolenpidon hyväksyminen itselle kuuluvaksi on vapauttavaa.
Joskus rohkeinta on laskea aseensa, raottaa panssariaan, ja näyttää toiselle ruhjeet ja vammat, joita sen alta paljastuu. Silloin voi huomata, että toinen ei haavoitakaan, vaan katsoo vammoja lempeydellä ja empatialla. Silloin voi nähdä, että toisen lämpö ei olekaan kuolemaksi vaan voimavaraksi. Silloin voi uskoa, että se toinen on samalla puolella, eikä vastaan.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
