Kun vajaat kymmenen vuotta sitten liityin facebookiin, en meinannut millään löytää tietokoneellani olleista tuhansista valokuvista sopivaa kuvaa profiilikuvakseni.
Vaikka kuvia oli paljon, minua ei kuvissa juuri näkynyt. Välttelin kameraa..
Suhteeni itseeni oli tuolloin hyvin ongelmallinen sekä sisäisesti että ulkoisesti. Olin hukassa elämässäni, enkä pitänyt ulkonäöstänikään. Pidin minäkuvaani niin sietämättömänä, että välttelin vaateostoksia ja ylipäätään kaikkia tilanteita, joissa ulkonäköni millään tavalla tuli esiin. Totta puhuen, välttelin myös peilejä.
Samoihin aikoihin, kun kännykät alkoivat muuttua älypuhelimiksi, minun minäkuvani alkoi korjaantua. Tein elämässäni muutoksia, joiden myötä moni asia helpottui. Aloin vähitellen tajuta, että minusta on muuhunkin kuin suorittamaan elämää.
Jossain vaiheessa aloin pitää ulkonäköäni siedettävänä. Kokeilin ottaa itseästäni kuvia jo ennen kuin niitä kutsuttiin selfieiksi. Uskalsin jakaa niitä facebookissa. Minulla oli jonkin aikaa jopa projekti, jossa julkaisin jokaisen juoksulenkin jälkeen punakasvoisen ja hikisen kuvan itsestäni. En ollut kauneimmillani, mutta olin viimein kotona kehossani.
Vähitellen minäkuvani muuttui omassa mielessäni sietämättömän rumasta ihan kivannäköiseksi. Se ei tapahtunut nopeasti, mutta jokainen kuva, jossa uskalsin hymyillä itselleni, ja jonka uskalsin julkaista, auttoi. Kuvat olivat minulle konkreettisia osoituksia siitä, että olin aikaisemmin ajatellut itsestäni vääristyneesti. Olin sittenkin ihan ok.
Jotkut pitävät selfieiden julkaisemista itserakkauden merkkinä. Minä olen matkan varrella ottanut ja jakanut satoja selfieitä. Useimmiten syy selfieen on jokin tunne tai olotila, jonka haluan omakuvalla jakaa. On toki mukavaa, jos joku kuvista tykkää, mutta se ei ole ollut perimmäinen tavoitteeni. Minulle on tärkeämpää, että kaikkien itseinhoisten vuosien jälkeen kelpaan itselleni.
En minä niin kovin erilaiselta näytä nyt kuin silloin ennen. Olen sopusuhtaisempi, mutta piirteeni ovat ennallaan - tosin ne ovat jonkin verran ryppyisemmät kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Merkittävin ero on katseessani. Siinä näkyy korvien välissä tapahtunut muutos. Olen viimein, nelikymppisenä, sinut itseni kanssa.
Se on niin suuri henkilökohtainen voitto ja elämänlaatua parantava tekijä, että siihen nähden selfiet ovat todella harmitonta viihdettä. Jos joku minua tuntematon niiden perusteella ajattelee, että olen pinnallinen ja itserakas diiva, se hänelle suotakoon.
Minun kokemukseni on toki vain yhden ihmisen kokemus, mutta uskon, että kohtalotovereita on tämä maa täynnä. Meille ei ole kovin luontevaa ajatella itsestään positiivisesti. Meissä on syvällä haavoja, jotka näkyvät myös pinnassa.
Siksi suosittelen lämpimästi selfieitä ihan kaikille. Lääkekuurina itseinhoon ja sen lievempiin muotoihin kuten heikkoon itsetuntoon tai epävarmuuteen. Puhelimen etukamerasta näkyy kiva, hyvä ja nätti tyyppi. Uskalla hymyillä hänelle. Räps!
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
