Jokunen vuosi sitten yövyin ensimmäistä kertaa erään miehen luona. Herättyämme hän valmisti meille aamiaista, ja minä sain istuutua valmiiseen pöytään. Menin hämilleni. Se tuntui intiimeimmältä hetkeltä koko vierailussa, sillä koskaan aikaisemmin kukaan ei ollut huomioinut minua niin.
Kyseiselle miehelle teko oli itsestäänselvyys - kuten se varmasti olisi monelle muullekin. Minulle se ei ollut. Tunsin olevani vaivaksi. Miehen piti vakuuttaa minulle monta kertaa, että hän paistaa minulle munakkaan, paahtaa leivän, keittää kahvin ja jopa ravistaa tuoremehun minulle valmiiksi, koska haluaa tehdä niin.
Minun oli vaikea sitä uskoa, koska olin tottunut toisenlaiseen. Ja ihminen tottuu kaikenlaiseen. Jopa siihen, että kiintymys on ansaittava, tai siihen, että omaa arvoa pitää jatkuvasti todistella.
Samaa ilmiötä voi löytää kaikenlaisista suhteista.
Työpaikoilta löytyy aina se, joka taipuu tekemään yli oman osuutensa todistaakseen kykynsä ja tarpeellisuutensa. Mutta vaikka miten uutterasti ja pyyteettömästi painaisi pitkää päivää, voi olla, että kaivattua arvostusta ei ikinä tule. Arvostuksen sijaan saattaa päätyä tekemään toistenkin työt. Aina nimittäin löytyy myös niitä, jotka mielellään sälyttävät omat hommansa sellaiselle, joka ne kiltisti hoitaa.
Harrastusporukassa taas kiltti ihminen, joka hyvää hyvyyttään suostuu hoitamaan tehtäviä muiden puolesta, saattaa kuormittua niin, että harrastus muuttuu virkistyksestä rasitteeksi. Ja mitä useammin ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, sitä enemmän töitä piisaa. Ystävyyssuhteissakin vastavuoroinen ymmärrys ja tuki voi ajan mittaan vääristyä niin, että toinen on aina se joka ottaa ja toinen se joka antaa.
Kynnysmatto on sitä varten, että siihen pyyhitään jalat yli käveltäessä.
Oletko sinä kynnysmatto? Vastausta voi alkaa etsiä ensin peilistä. Kynnysmaton on vaikea tuntea tulevansa hyväksytyksi muuten kuin uhraamalla itsensä. Kukaan ei kestä olla toisten tallottavana, ja usein kynnysmatto onkin täynnä likaa. Se tuntuu epäoikeudenmukaisuuden kokemuksena, vihana ja suruna. Tuntuu että muille ei riitä mikään.
Kuulostaa kliseeltä, mutta toisilta alkaa saada arvostusta vasta siinä vaiheessa, kun itse oppii vetämään omat rajansa. Ensin pitää nähdä itsensä rakastettavana ja hyväksyttävänä, muuten ei pysty ottamaan rakkautta ja hyväksyntää vastaan. Toinen ihminen voi toimia herättelijänä, kuten minulle aamiaisen tarjonnut mies, mutta vain itse voi nostaa itsensä pois kynnysmaton paikalta ja pudistella roskat itsekunnioituksensa päältä.
Sen jälkeen voi arvioida lähipiiriään uusin silmin. Terveessä ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei edellytetä yksipuolista uhrautumista - oli kyse työpaikasta, ystävyydestä tai parisuhteesta. Kunnioituksen pitää olla molemminpuolista.
Omien puolien pitäminen terveellä tavalla on taito, jota voi opetella. Se mikä monelle on täysin itsestäänselvää ja arkista, on osalle meistä sellaista, mistä joutuu muistuttamaan itseään koko ajan. On eri asia olla hyvä ihminen kuin hyväksikäytettävä ihminen.
Se, että arvostaa itseään, ei tarkoita ihmissuhteissa sitä, että olettaisi oikeudekseen joka päivä astella valmiiseen pöytään. Se tarkoittaa, että oppii antamaan paitsi toisille, myös itselleen sellaista hyvää, mikä kuuluu normaaliin elämään. Silloin voi hyvällä omallatunnolla olla vuorollaan se, joka laittaa aamiaisen toiselle, ja myös se, jolle aamiainen laitetaan.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_ios JAA:
