Pelkäsin lapsena kuolemaa. Pitkäperjantaina kuoltiin. Se oli kauhea päivä. Aika pysähtyi, valo lankesi sumuisena, hiljaisuus oli painostavaa. Isoäiti kuoli autokolarissa kevätauringon aikaan vuotta aikaisemmin. Sen jälkeen podin kuolemanpelkoa, joka rajoitti elämääni. En uskaltanut joka aamu lähteä kouluun. Halusin vain roikkua äidin kotitakin helmoissa.
Katsoin soikeaa kuvaa, jonka isoäiti oli maalannut. Se oli olohuoneen seinällä. Siinä punakaapuinen Jeesus odottaa ristiinnaulitsemista orjantappurakruunu päässään. Jeesus katsoo kysyvästi kohti taivasta. Onko siellä ketään?
Ikkunalaudalla kiemurteli ruukkukasvi. Kutsuimme sitä kärsimyskukaksi. Sen piikikäs varsi oli savenharmaa. Kasvi oli hirveän ruma. Paitsi silloin kun siihen puhkesi pieniä vihreitä lehtiä ja punaisia kukkia. Se kukki harvoin.
Kokeilin sormella kasvin piikkejä. Niistä tuoreimmat punersivat ja tuntuivat pehmeiltä. Ne eivät satuttaneet, mutta vanhemmat ja vankimmat piikit lävistäisivät ihon, jos niitä painaisi kovaa. En painanut. Veripisara ei tirskahtanut. Jeesuksen otsalla noroili veri. Kärsimyskruunu satutti. Esirippu halkeaisi ja ukkonen jylisisi. Mustapilvi litistäisi minut maanrakoon. Minäkin olisin haudan oma.
Ehdin päivän aikana käydä monta kertaa läpi sen mitä piinatarinasta tiesin. Katsoin mielessäni lapsilta kiellettyä, väkivaltaista elokuvaa. Siinä sankari kuoli lopussa. Oli paljon asioita, joita en ymmärtänyt, paljon tuskaa ja ahdistusta. Vanhempani eivät puhuneet uskon asioista, vaikka isänisä oli pappi ja suvun auktoriteetti. Pyhiä kunnioitettiin ja hartautta vaalittiin vaikenemalla. Isä vetäytyi postimerkkeilemään eikä soittanut pianoa, kuten hänen tapansa muina vapaapäivinä oli.
Äidillä oli tapana piilottaa pienessä korissa namuja pääsiäispupun puolesta, muttei pitkäperjantaina. Ei kyläilty, vaikka niin oli siihen aikaan tapana. Kaverit asuivat kaukana. Vanhemmat sisarukset eivät päässeet tansseihin eivätkä elokuviin. Ne olivat kiellettyjä. Levysoittimesta ei laulanut Ricky Nelson. Hauskanpito oli pannassa ja se tuntui rangaistukselta. Eikä kenellekään voinut valittaa.
Vuosien mittaan pitkäperjantai on lyhentynyt. Päivät lyhenevät, vaikka ne näin keväällä pitenevät. Lapsen ikuisuus on aikuiselle vain hujaus. Vanhetessa pelot muuttuvat käsiteltävän kokoisiksi. Kun ikää karttuu, kuolema lähestyy, mutta elämä pysyy sitä lähempänä.
Tänään valmistan perheelleni juhlavan kala-aterian. Kokoonnumme saman pöydän ääreen. Olen jo koristellut oksat höyhenillä, rairuohon munilla ja tipuilla. Syönnin jälkeen poika soittaa kitarallaan trash metallia.
Katselen kevättaivaalle. Kyllä siellä joku on. Aurinko.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_iosJAA:
