Kolumnisti Pekka Juntti pohtii Susivihaa. Hänen mukaansa kaikki tietävät, että susia tapetaan salaa.
---
Viime syksynä kohistiin Luonnonvarakeskuksen tutkija Johanna Suutarisen väitöstutkimuksesta, jonka mukaan pahimpina vuosina peräti 40 prosenttia susikannasta on tapettu salaa. Maakunnan väki suutahti tuloksista. Se oli nollatutkimus. Todisteita kaivattiin.
Silti kaikki tietävät, että susia tapetaan salaa.
Viime vuosina susikannan omatoimiharvennusta on ollut vähemmän, koska kaatolupia on myönnetty runsaasti, mutta susiviha ei ole kadonnut mihinkään. Syitä on monia.
Vielä kymmenen vuotta sitten sudesta puhuttiin lasten uhkana ja haittana karjataloudelle, mutta viime vuosina on alettu lausua suoremmin, mistä kenkä poronhoitoalueen ulkopuolella oikeasti puristaa.
Liikenne tappaa koiria paljon enemmän kuin susi, mutta liikennekuolemiin voi vaikuttaa, kunhan on huolellinen ja päästää koiran irti turvallisesta paikasta. Susi taas voi iskeä missä vain ja se pelottaa. Ja kun pelottaa, harrastuksesta katoaa hohto. Suomessa on jo alueita, jossa ei voi enää harrastaa metsästystä ajavilla ja haukkuvilla koirilla.
Hyvän metsästyskoiran menetys on karmea paikka. Monille metsästyskoirakin on nykyään osa perhettä. Toimivan koiran omistaminen tekee ihmisestä harrastusyhteisön sisällä arvostetun ja tärkeän. Aivan sama oletko juoppo, työtön tai molempia, mutta jos sinulla on huippukoira, olet jotakin. Koira on sosiaalista pääomaa, sen kautta kuulutaan ryhmiin ja noustaan asemiin. Hyvä koira on osoitus osaamisesta, taidosta ja sitoutumisesta.
Voi kuulostaa lapselliselta, mutta niin se menee sinunkin harrastuksessasi. Jos sinulla on pehmeä kädet, olet arvokas sählyporukassa. Jos lauseesi on soljuvansykkivä, saat arvostusta kirjallisuuspiirissä.
Usein sudenvihaajat ovat sitä unohdettua kansanosaa maakuntien Suomessa, jossa ei innovaatioilla ja uusilla avauksilla juhlita ja jossa ei kasva muu kuin väestön keski-ikä ja työttömyys.
Sitten on se toinen susivihan taso, se jossa susi on pelinappula ihmisten välisissä otteluissa. Susi on rajanvetäjä, kahden maailman törmäyspiste. Susi on kaupungin ja agraarin riitelyä, kuilu kauniin menneisyyden ja kutkuttavan tulevaisuuden välillä.
Susikeskustelua seuratessa on syntynyt vaikutelma, että sudet ovat nyrkkeilysäkki, kanava purkaa pahaa oloa, sitä toivottomuutta ja näköalattomuutta, joka maaseudulle on metropolihuumassa saatu aikaan. Usein sudenvihaajat ovat sitä unohdettua kansanosaa maakuntien Suomessa, jossa ei innovaatioilla ja uusilla avauksilla juhlita ja jossa ei kasva muu kuin väestön keski-ikä ja työttömyys.
Miehet ja naiset vihaavat yhtä siekailematta ja avoimesti sutta, ainakin metsästyskoirapiireissä. Salatappoja kannatetaan. Tappotalkoot vaikuttavat edelleen olevan miesten työtä.
Susitutkija Ilpo Kojola kertoi Riista-lehdessä (3/2018), että susikannan sietoraja on noin 200 yksilöä. Kun kanta siitä kasvaa, se alkaa laskea. Kojolan mukaan susia katoaa sitä enemmän, mitä enemmän koiria kuolee.
Tein kymmenen vuotta sitten valtio-opin gradun Luonto-Liiton Susiryhmän toiminnasta. Yhteiskunnallista susitutkimusta lukiessani selvisi, että osa tutkijoista piti suden pelkäämistä, ja siten susivihaa, geneettisenä ominaisuutena. He sanoivat, että kyse olisi samanlaisesta asiasta kuin käärmeen pelko. Ihminen varoo käärmettä, vaikka ei koskaan olisi oppinut sen myrkyllisyydestä mitään, koska käärmeen pelkääminen on ollut oman suvunjatkamisen kannalta keskimäärin viisasta.
Gradua väsätessä kävi myös selväksi, että Susiryhmä on antanut paikallisille kelpo materiaalia niin ryhmän, lainsäätäjän, EU:n kuin kaupunkilaistenkin inhoamiseen. Lailliset, vahinkoperusteiset susijahdit torpattiin laitaa lukien pitkillä valituskierteillä. Perukan väki oli raivoissaan, eikä raivo ole vuosien varrella laantunut. Päinvastoin.
Juuri nyt liian iso osa suomalaisista on kroonisesti ärsyyntynyt, kuka mistäkin asiasta. Tällä hetkellä aivan liian moni on, että hällä väliä. Sellainen ihminen voi tehdä mitä sattuu ja tekeekin.
Viranomaiset hylkäsivät syrjäpaikat jo aikaa sitten, eivätkä paikalliset katso aiheelliseksi käräytellä suden salatappajia
Viranomaiset hylkäsivät syrjäpaikat jo aikaa sitten, eivätkä paikalliset katso aiheelliseksi käräytellä suden salatappajia. Pikku vilppi lisääntyy maakunnissa kun kiinnijäämisen pelkoa ei ole. Ilveksiä ja ahmoja katoaa, hirviä kaatuu. Suomi halusi Villin Lännen ja sellaisen se sai pohjoisesta ja idästä.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_iosJAA: