Kolumnisti Heli Vaaranen pohtii parisuhdetta ja kysyy, koska on syytä vain lopettaa.
***
Onko arjestasi tullut ilotonta ketkutusta? Onko pariterapiat käyty, uudelleen yritetty ja vieläkin uudelleen? Onko jokainen kivi käännetty, ja silti vatsaasi puristaa kun käännät avainta lukossa?. Onko sietämättömyydestä tullut arkea? Ihmetteletkö itsekin, miksi et tee mitään? Ihminen toimii niin, että kun hän alkaa kaivaa itselleen kuoppaa, sitä pohjaa ei vain tule vastaan. Onnettomissa parisuhteissakuoppa syvenee ja kyseenalaistamisen rima nousee. Sietämättömyyteen tottuu. Se musertaa itsetunnon niin, ettei muutos tunnu enää edes mahdolliselta.
Luonteva keino purkaa pahaa oloa on riidellä puolison kanssa.
Ihminen on lajina väkivaltainen, niin kuin lähes kaikki kädelliset ja riitely on vain niistä olemisen muodoista, joissa aggressiivisuus ilmenee. Luonnontieteilijät arvuuttelevat, että ihmisen väkivaltaisuus johtuu lajin sosiaalisuudesta. Siellä, missä ihminen päsmäröi omaa järjestystään ja puolustaa omia tapojaan, siellä riidellään.
Hiljattain ilmestyneessä seurantatutkimuksessa tutkija Xia kumppaneineen Penn State-yliopistosta tutki
lähes tuhatta nuorta. Perheissä, jossa oli lämmin ilmapiiri ja joissa vanhemmuus noudatti jonkinmoista
säntillisyyttä, nuorille siirtyi tarpeellisia ihmissuhdetaitoja ja ongelmanratkaisutaitoja. Varhaiset kokemukset ihmissuhteista lapsuudenperheessä vaikuttivat nuorten seurustelusuhteisiin. Kotoa opitut ihmissuhdetaidot suojelivat nuorta hakeutumasta tai jäämästä esimerkiksi väkivaltaiseen suhteeseen.
Pariterapian ammattilaiset voivat vahvistaa saman. Se, miten riitaan tai väkivaltaan vastataan, on usein kotoa opittua. Myönteisistä olosuhteista tulevilla oli madaltunut riski hakeutua tai jäädä väkivaltaisiin suhteisiin. Riitaisista kodista tulevilla oli enemmän taipumusta turvautua henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan ihmissuhteissaan.
Tämä on ihan päivänselvää asiaa kaikille. Kun vanhemmat riitelevät, lapsi ottaa ahdistuksen omakseen; hän kantaa huolta, sovittelee ja koettaa puolustaa heikompaa vanhempaa. Siksi ihmettelenkin, miksi päivänselvä asia ei aiheuta perheissä sitä, että puhalletaan pilliin, huudetaan "stop" ja mietitään koko homma uusiksi. Johtuisiko se siitä, että vanhempien luottamus psykoterapiaan on sokea. Uskotaan, että terapia auttaa jokaiseen riitaisuuden aiheuttamaan vaurioon, mutta se ei ole niin. Vaikka lapsi saisi hyvän avun käydessään psykoterapeutilla, mikään mahti ei auta lasta, joka palautuu viikko viikon perään räsynukeksi kahden riitelijän väliin.
Minusta tarvittaisiin erityistä parisuhteesta lähtemisen teoriaa, jotta naiset ja miehet saisivat selvitettyä ajatuksiaan ja saisivat tukea päätöksenteolleen tilanteessa, jossa ollaan jo vahingoksi niille, joita eniten rakastetaan lapsille. Olon ja itsetunnon ollessa heikoimmillaan ei mikään päätös onnistu, eikä kukaan pariterapian ammattilainen tee päätöksiä toisen ihmisen puolesta. Ihmisen on päätettävä omasta elämästään itse.
Jos toraisa pari päättää jatkaa yhdessä asumista ja vanhemmuutta yhden katon alla, vuorovaikutus on saatava kuntoon ja väkivalta loppumaan. Hoitamaton suhde ja onneton vuorovaikutus näkyvät nimittäin usein syyllisyysvanhemmuutena. Lapsella on kuin kaksi palvelijaa, jotka panettelevat toisiaan selän takana ja edessä.
Toinen vaihtoehto on todeta, ehkä viisaasti, että'nyt me lopetamme tämän vahingollisen leikin'. Itse en ole
koskaan palvelusvuosinani psykoterapeuttina pitänyt sisukkuutta hyveenä. Viisautta kyllä, mutta sisukkuutta en.
Se, että mennään kuokan kanssa suon läpi Kiinaan saakka, todistaa vain sen, että on menty kuokan kanssa suon läpi Kiinaan saakka. Parisuhteen kestävyyttä ei mitata sisulla vaan viisaudella. Viisailla valinnoilla ja joskus viisaalla luvuttamisella.
Siirry sarjan sivulle arrow_forward_iosJAA:
